On se Austin Powers kumma jätkä. Miettikääpä vaikkapa tätä: salainen agentti Powers uskoo naiivisti rakkauden ja vapauden voimaan ja antaa syväjäädyttääkin itsensä kukistaakseen verivihollisensa Dr. Evilin hamaassa tulevaisuudessa sen sijaan, että jäisi parantamaan maailmaa ja rakentamaan kokonaista verkostoa tulevaisuuden varalle pahiksen ollessa unten mailla. Brittiläisen huonokuntoisesta hammaskalustostaan sekä turkismatonkin rinnallaan kalvattavista rintakarvoistaan tunnetun Austinin ollessa tutimassa maailma meneekin sitten täysin vituralleen rauhan ja rakkauden ihanteiden kuihtuessa hiljalleen pois ahneuden, korruption, rahan, selibaatin ja poliittisen korrektiuden kaltaisten yhteiskunnallisten ongelmien tieltä. Jopa kissaansa ikiunessakin ilkeästi silittävän Dr. Evilin katalimmat juonet kalpenevat nykypäivän harmaan arkitodellisuuden edessä.
Mike Myers ei varsinaisesti ole mikään Sean Connery, mutta sitäkin enemmän Donald Pleasence. Tahtoo sanoa, että Austin Powersin hahmo itsessään ei ole kovinkaan “päräyttävä”, lähinnä hykerryttävä tarkoituksellisen miehisen kontrastinsa ansiosta. Ilmeisesti Myersin hampaisiin onkin otettu paitsi ajan saatossa muuttunut Bond-kuva, myös elokuvasarjan sukupolvien mukana laidasta toiseen kääntyneet ja vääntyneet ennakko-oletukset: nykyisin ei esimerkiksi tietyissä piireissä katsota hyvällä alkuperäisen Bondin juopottelua, tupakointia, nuorten naisten vikittelyä, lihansyöntiä ja urheiluautoilla ajelemista – osa mainituista on muistaakseni uudemmista osista jopa erikseen rajoitettu tai kielletty. Myös Austin Powersin maailmassa seksi tappaa, eikä mikään ole niin vaarallista kuin kauniit ja vähäpukeiset naiset – lapsellinen eritehuumori on kuitenkin täysin hyväksyttävää. Yksi onnistuneimmista huulista Austin Powerissa onkin monimielisyyksien leikkimielisen itseironinen sensuuri.
Donald Pleasencen Blofieldin esikuvan mukaan luotu Dr. Evil on kahdesta hahmosta huomattavasti kiinnostavampi ja hauskempi. Ilmeisesti yksi Austin Powersin irvailun kohteista onkin, kuinka harmaisiin pukeutuvalla geneerisellä roistolla on koska tahansa värikkäämpää sielunelämää kuin psykedeeleissä sävyissä kylpevällä egoistiagentilla. Pahan rikollispomon isyysongelmat Seth Greenin esittämän teini-ikäisen pojan kanssa eivät tosin kirvoittaneet naamavärkissäni hymynhäiventä kuin enintään konseptin tasolla. Ympärivuotisesti soidintava nimellisesti salainen agentti taas ei huvittavasti missään kohtaa edes yritä salata olemassaoloaan sen enempää naisväeltä kuin vihollisiltaankaan – pikemminkin päinvastoin.
Austin Powers oli näitä ysärivuosien hetkeksi naurattaneita ilmiöitä, jotka tulivat ja menivät omia aikojaan ja unohtuivat sitten useimmilta joitain valittuja paloja lukuun ottamatta. Internetin aikakaudella koko komediasarja tuntuisi viihdyttävän parhaimmillaan pätkissä kuin niinkään pitkinä elokuvina. Innokkaimpien ihailijoiden puheet kautta aikain hauskimmasta tai edes hauskimpiin kuuluvasta hupailusta voidaan kuitenkin mielestäni unohtaa jo lähtötelineisiin, sillä vaikka erityisesti tässä trilogian ensimmäisessä osassa muutamia repäiseviäkin gageja löytyy, ei tätä missään nimessä voi verrata vaikkapa Leslie Nielsenin uran rapeampiin naurutykityksiin. Mike Myersin heikkoutena on mielestäni aina ollut tietty yksiulotteisuus ja armoton itsensä toistaminen, ja useamman miehen teoksen katsominen lyhyen ajan sisään vie nopeasti hohdon miehen erottuvammistakin suorituksista. Miksiköhän Myers edes lukeutui aikoinaan eturivin Hollywood-tähtiin? Ei voi ymmärtää.
