Yleensä kun alkaa katsomaan filmiä, jolla on tällainen nimi, tietää todellakin mitä saa. Eikä siinä mitään, olen jo vuosikausia sitten menettänyt sieluni näille kalkkunoille. Kun on kuitenkin kahlannut B-elokuvien loputtomassa suossa niinkin pitkään ja syvällä kuin allekirjoittanut, on ihan virkistävää, että välillä törmää Bride Of The Gorillan kaltaisiin pläjäyksiin, joilta odottaa lähinnä päätöntä apinapukutörmäilyä studioviidakossa, mutta saakin jotain ihan muuta.
Kauhua aikanaan enemmänkin kynäilleen Curt Siodmakin kirjoittama ja ohjaama viidakkoseikkailu sijoittuu jonnekin syvälle etelä-amerikkalaiseen sademetsään, unohdetun viidakkokylän laitamille, missä rikas ja vanha yhdysvaltalainen plantaasinomistaja elelee nuoren ja kauniin palkintovaimonsa kanssa. Ukkeli painaa duunia ja viihtyy vapaa-ajallaankin mieluummin kirjojen ja viskipaukun parissa kuin mimminsä kanssa, mikä ajaa turhautuneen blondin suoraan tumman ja tulisen tilanhoitajan syliin. Kun tarinaan sotketaan vielä murha, kirous, viidakon paine ja totaalinen hermoromahdus, saadaan aikaan ainutkertaisen omituinen kauhukeitos. ”White people shouldn’t live too long in the jungle.”
Bride Of The Gorilla on kummallinen filmi. Peruslähtökohtiensa tavanomaisuudesta huolimatta leffan tapahtumat ovat suorastaan miellyttävän pimeitä. Toki lykantropiaa on käsitelty elokuvissa ennenkin, varsinkin ihmissusitarinoissa, ja jopa Siodmak itse käsikirjoitti jo vuosia aiemmin samaa aihetta sivunneen The Wolf Man -leffan, mutta jotenkin todella omaleimainen tunnelma tässä silti vallitsee. Transformaatiota käsitellään paljon hienovaraisemmin kuin vaikkapa maintussa Wolf Manissa, eikä katsojalle väännetä rautalangasta, muuttuuko päähenkilömme tässä nyt gorillaksi ihan fyysisesti vai vain omassa mielessään, syyllisyyden ja viidakon sekoitettua pään.
Lavasteiltaan ja puitteiltaan Bride Of The Gorilla on rehellinen hutiloitu B-pätkä, josta paistaa läpi pieni budjetti ja kiireellinen kuvausaikataulu. Tätä ajatellen onkin outoa, miten kova näyttelijäkaarti on saatu houkuteltua mukaan. Alle nelikymppisenä rankan dokaamisen ja satunnaisen huumeidenkäytön aiheuttamiin sisäelinsairauksiin kuollut Barbara Payton oli tätä kuvattaessa vasta 24-vuotias, ja vaikka naisella ei montaa ilmettä ole, soveltuu hän mainiosti rooliinsa leffan kohtalokkaana naisena. Kauhugenren legendaarinen veteraani, Lon Chaney Jr ei ehkä ole täysin elementissään esittäessään hyvistä, mutta hoitaa roolinsa ammattilaisen varmuudella. Chaney näyttelee paikallista poliisipäällikköä, joka kokee irrallisuuden tunnetta ja katkeruuden tunteita tasapainotellessaan luonnonläheisen, pakanallisen syntyperänsä ja länsimaisen, teknisen ja tieteeseen luottavan koulutuksensa välimaastossa jonkinlaisena juurettomana, itseluottamuksensa menettäneenä ihmisenpuolikkaana. Alkuperäisen Godzillan ja The Return Of Godzillan jenkkimarkkinoiden versioihin lisättynä sankarina ja asianajaja Perry Masonina muistettava Raymond Burr vastaa silti leffan kovimmasta suorituksesta raakalaismaisena tilanhoitajana, joka toisaalta kohtelee naisia kuin paskaa, mutta toisaalta rakastaa Paytonin hahmoa täysin varauksetta. Burr on fyysinen ja uhkaava ilmestys, mutta osaa myös rakentaa sekoamisensa uskottavaksi ja tyylikkääksi pienin ilmein, elein ja äänenpainoin. Bongatkaa sivuroolista myös nuori Woody Strode, jolla kuvausten aikana oli sutinaa tuolloin naimisissa olleen Paytonin kanssa!
Bride Of The Gorilla ei ole varsinaisesti pelottava elokuva. Siihen se on liian halpa ja aika on ajanut siitä turhan pahasti ohi. Koko kestonsa ajan se on kuitenkin läpitunkevan häiritsevä ja ennen kaikkea häiriintynyt, ja se on jo paljon enemmän kuin monesta muusta 1950-luvun second billing-leffasta voi sanoa. Esimerkiksi lyhyt kohtaus, jossa Burr pamauttaa peilin säpäleiksi on toteutettu todella näppärästi ja painuu todellakin kuva kuvalta mieleen. Tähän liittyy myös se, miten hienosti Siodmak herättää viidakon eloon ja tekee siitä yhden elokuvansa päähenkilöistä. Vaikka visuaalisesti ajatellen toteutus on stock footage-pätkineen kökköä, viidakko on läsnä koko ajan ja elää ja hengittää yhdessä filmin ihmisten kanssa. Se kietoutuu ikkunoista, se ääntelee ja huokuu syvää, ikiaikaista uhkaa. Ja kun lopulta tulee miehen aika valita vaimonsa ja uuden rakastajattarensa väliltä, ei viidakko aio jäädä kilpailussa toiseksi. Luonto valvoo elokuvassa järjestystä ja rankaisee armotta pahasta, mutta toisaalta kuten oikeassakin maailmassa, luonnon keinot ja lait eivät ole kuten meidän rakenteemme, vaan paljon armottomammat, rajummat, vanhemmat ja lopullisemmat. Tätä Siodmak alleviivaa niin käsikirjoituksellaan kuin ohjauksellaankin; en tiedä, paljonko ohjaaja on vaikuttanut esimerkiksi elokuvan äänisuunnitteluun, mutta se on aivan huippuluokkaa. Kuunnelkaapa viidakon loppumattomia ääniä, verratkaa niitä ihmishahmojen dialogiin. Kuunnelkaa rytmitystä. Esimerkiksi juuri loppuratkaisun tienoilla. Huikeaa!
Yhteenvetona sanottakoon, että kyseessä on epätasainen ja omituinen, suorastaan törkyisen häiriintynyt ja mielenkiintoisen psykologinen B-kauhuelokuva. Se on turhan halpa ja kiirehditty ollakseen mestariteos, mutta toisaalta paikoittain aivan liian kunnianhimoinen ja laadukas ollakseen vain olankohautuksella ohitettava apinahassuttelu ajalta, jolloin niitä tehtailtiin Hollywoodin sivukujilla liukuhihnalta. Kyseessä on public domain -leffa, eli pläjäyksen pystyy katsomaan kokonaan esimerkiksi YouTubesta. Suosittelen kauhuelokuvista diggaavia antamaan mahdollisuuden – kaikille ei varmasti toimi, mutta joillekin tulee skulaamaan. Minulle kolisi.
