Sisilia on Italian takapajuisimpia osia, suuri saari, joka kartalta katsoessa on kuin pallo jota tuo saapasmaa on valmiina potkaisemaan. Siltä taisi tuntua myös sisilialaisista toisen maailmansodan jälkeen, sillä saarella syntyi melkoista partisaanitoimintaa ja sen ohella myös kasoittain bandiitteja ja jopa kokonainen itsenäisyysliike. Mutta kuten Kummisetiä katsoneet tietävät, mafia on niillä seuduin vahva tekijä. Sen tiesi myös Mario Puzo, alkuperäisen Kummisetä-romaanin kynäilijä, jonka myöhempi Kummisedän löyhä jatko-osa Sisilialainen (1984) ja sen pohjalta tehty samanniminen elokuva (1987) kertoo todellisesta miehestä, Salvatore Giulianosta – separatistijohtajasta, joka egonsa kasvaessa unohti sen minkä muut tiesivät; mafian vallan.
Vallan turmeleva vaikutus onkin yksi Michael Ciminon ohjaaman elokuvan pääteemoista. Samalla se toimii myös eräänlaisena allegoriana vallankumouksesta: Giuliano (Lambert) aloittaa uransa pienestä – salakuljettamalla viljaa nälkäänäkeville kyläläisille – mutta hiljalleen hän kasvaa mahtavammaksi ja rosvojoukkonsa suuremmaksi taistelujoukkioksi. Aikaa myöten ylevät periaatteet häilyvät ja tavoitteet muuttuvat: on saatava aikaan vallankumous ja maareformi – ja ennen kaikkea vihollisten on otettava Salvatore Giuliano vakavasti! Tässä siis Sisilialainen ytimekkäästi kuvattuna. Itse elokuvassa on lopulta kuitenkin kokonaisuudessa yksi selkeä vika: teemojen käsittely häälyy yhtä vahvasti kuin Giulianon periaatteet ja elokuva ei etene sisältönsä kannalta erityisesti mihinkään suuntaan. Itse tarinakin kerrotaan melko laiskasti niin, ettei katsoja tunne etenevänsä juonen mukana, vaan yhtäkkiä vain löytää itsensä uudesta tilanteesta. Tämä horjuttaa elokuvaa kovasti, erityisesti kun se on hyvin henkilöhahmovetoinen draama. Lopulta siitä kyllä saa tolkun ja onnistuu se vaikuttamaankin, mutta kummallisen lepsusti kaikki silti tuntuu tapahtuvan Sisiliassa.
Sitä elokuvassa tosin korostetaankin jatkuvasti, sillä aina välillä joku sanoo sen ääneen. Kuten monta muutakin asiaa. Sisilialainen onkin kummallisen epätasainen; toisaalta monet kohtaukset pumppaavat hahmoihin hienovaraisuutta ja syvyyttä, toisaalta välillä Cimino tuntuu vain runnovan kohtaukset läpi vailla mitään sisäistä elämää. Toisaalta mukana on monia liikuttavia ja dramaattisesti vahvoja hetkiä, joiden vahvuutena erityisesti on se, ettei Cimino liikaa selittele niitä tai alleviivaa niiden dramaattisuutta; toisaalta välillä elokuvan käänteitä ja sisältöä alleviivataan aivan liikaa marssittamalla joku sivuhenkilöistä sanomaan sen ääneen. Mafia näyttelee juonessa suurta osaa, mutta sen rooli jää epäselväksi ja vaikeaselkoiseksi, kun kuvaus keskittyy enemmän Giulianon henkilökohtaisiin edesottamuksiin.
Elokuvan suurimmaksi vahvuudeksi jäävätkin sen teknisesti onnistuneet puolen: Kauriinmetsästäjästä muistettava Cimino saa kyllä kohtauksiin tarvittaessa nasevuutta ja voimaa vaikka kokonaisuus välillä horjuukin, ja juonikin on nautittava ja pääosin mielenkiintoinen ja vaikuttava, vaikka kokonaisuus horjuu siltäkin osin juuri kerronnan yleiskuvan hajanaisuuden kannalta. David Mansfieldin musiikki on komeaa kautta linjan, samoin Alex Thomsonin sulava ja tapahtumien ja tunnelmien mukana hyvin elävä kuvaus. Christopher Lambert näyttelee hänkin hyvin esiintyessään vakuuttavan vähäeleisesti ja on tyynen karismansa myötä oiva valinta päärooliin, vaikka suoritus paikoitellen vähäsen heilahteleekin kun Lambertin sisäinen kankeus koettaa päästä valloilleen. Tämä oli myös sitä aikaa kun Lambert yhä sai näytellä oikeissa elokuvissa oikeiden ohjaajien kanssa – ensin Tarzanina Tulivaunut-ohjaaja Hugh Hudsonin mahtavassa Greystokessa, sitten päärooli Kummisedän temaattisessa jatkossa itsensä Michael ”Kauriinmetsästäjä” Ciminon kanssa – ja jälki onkin melko hyvää, sääli että mies hassasi sittemmin sekä hyvät roolit että näyttelijänlahjansa johonkin mustaan aukkoon, joka tuntenee omakseen myös nimen Mortal Kombat. Tärkeimpien sivuroolien esittäjät ovat kylläkin vielä parempia, erityisesti mafioso Don Masinoa esittävä Joss Ackland, jolle käsikirjoitus ei valitettavasti anna läheskään riittävästi tilaa.
Sisilialainen ei suinkaan ole huono elokuva. Juonen monipuolisuus on selkeä vahvuus, sillä vaikka Ciminon kerronta saattaakin olla kokonaisuuden kannalta tarkasteltuna epätasaista, kulkevat eri tunnelmat eri tilanteissa kyllä oikein hyvin, eikä kokonaisuus säry suinkaan siitä syystä, vaan tunnelma on kohdallaan niin kepeissä, toiminnallisissa, synkissä kuin rauhallisemmissa draamaosuuksissakin. Kokonaisuuden miltei kampittava epätasaisuus on toki vika, muttei kumpua tästä monipuolisuudesta – vaan valitettavasti syvemmältä itse kerronnan ja käsikirjoituksen epätasaisuudesta ja loppua kohti latistuvasta yleistunnelmasta. Heikkouksiensa ohella Sisilialainen on myös kiehtova ja kiinnostava elokuva, jonka synkkään tunnelmaan on helppo heittäytyä mukaan ja nauttia, vaikka tätä nautintoa olisi tekijätiimissä itse kunkin ollut helppo lisätä merkittävästi.
