Jokainen, joka on nähnyt vaikkapa nuorten kloppien rockyhtyeen ensimmäisissä harjoituksissaan tai lapsen ottamassa ensimmäisiä horjuvia askeliaan, tietää, että joskus into voittaa taidon. Tämä totinen väite pätee myös Edward D. Wood Jr.:n elokuvatuotantoon ja sen kuuluisampaan esimerkkiin eli Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta -elokuvaan.
Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta on huonoudestaan kuulun Woodin oma lapsenaskel ja ensitreenin näköinen repäisy, vaikka se yrittää edustaa monta astetta vakavammin otettavaa elokuvataidetta. Katselun lomassa tulee monta kertaa salaa toivoneeksi, että Wood olisi paljastunut, vaikka edes postuumisti, itseironiseksi parodiantaitajaksi ja elokuvaneroksi, mutta totuus todella taitaa olla lähempänä auttamattomasti taidotonta ja yli-innokasta tahattoman komiikan mestaria. Eipä silti, jo tämmöisenään Woodin komiikaksi kääntynyt elämäntyö jakaa voimakkaasti mielipiteitä, sillä viikonlopun nauruhermojenkutkutuskaman monet tuntomerkit täyttyvät.
Woodin käsikirjoitusta ei ole syyttä haukuttu maailmanhistorian huonoimmaksi, sillä se jopa maininta Surkeaakin surkeammasta surkeudesta yliarvioi sen laatua. Herra Ohjaajakäsikirjoittajalla kun ei juuri ollut tajua yhdistää aikajatkumoita kohdilleen tai asetella sanasia näyttelijöiden suuhun ja, mikä pahinta, tarkkaavaisuudenpuutetta angorapaitoihin tykästyneellä herralla oli sitten muiden puutteidenkin edestä. Muutamassa kohtauksessa näyttelijätkin tuntuvat koetelleen ohjaajan huomiointikykyä. Tai sitten vain olleen samalla tietämättömyyden aaltopituudella kuin leikki-ufoja mystisinä muukalaisina esittelevä leffa ohjaajineen.
On suorastaan tajunnanräjäyttävää katsella, kuinka kesken kohtauksen päivä vaihtuu yöksi tai näyttelijä korvautuu pään mitan alkuperäistä pidemmällä korvikkeella. Jälkimmäiseen toki syynä oli legendaarisen Bela Lugosin menehtyminen ennen elokuvan varsinaista syntymistä, mutta sekään ei puolusta Woodia laisinkaan. Tämän visio avaruuden ihmismäisistä olioista, näiden lentävistä lautasista ja tarpeesta pelastaa maailmankaikkeus ihmisten käsissä vaaralliselta solaniittiaseelta oli alkujaan tuhoon tuomittu, mistä kielii myös kolmen vuoden viive tuotannon valmistumisen ja julkaisun välillä. Tuottajaksi löytyi (lue: harhautettiin) lopulta baptistikirkon rahaherroja.
” We are all interested in the future, for that is where you and I are going to spend the rest of our lives. And remember my friend, future events such as these will affect you in the future… And now, for the first time, we are bringing to you, the full story of what happened on that fateful day.”Jo leffan ensimmäiset sanaset aiheuttavat epätodellista tunnetta Woodin totaalisen aikakyvyn hahmottamisen puutteesta (samoja erheitä pursusi transseksuaalisuutta tilittävä Glen or Glenda), eikä alussa alieneiden ja ihmisten välillä vaadittavan ”kielimuuntimen” puuttuminen lässähtäneestä loppukohtauksesta kyllä parane menoa lainkaan. Samaa selittämätöntä käännettä on koko elokuva, lähinnä pahassa mielessä, mutta kuten maine kertoo, jossakin vaiheessa surkeudesta voi syntyä jotain hyvääkin. Joskus se tapahtuu kolaa juomalla, joskus pahvisten hautakivien katveessa. Joskus into todella voittaa taidon. Ja sitä kautta, kaikessa irrallisuudessaankin, Plan 9 from Outer Space on huojuvan heikko, mutta nimenomaan leffasivistykseen kuuluva, teos. Ed Wood ei tarvitse avaruuden olioita herättämään henkiin itseään, koska näin hän elää teoksissaan.
