Julia Lambert (Bening) on suuri diiva. Tämä käy selväksi siitä, miten ylväästi hän katsoo muita pitkin nenänvarttaan ja kiukuttelee muka-tärkeistä asioista. Julia on arvonsa tunteva komeljanttari, joten varokoon hän, joka uskaltaa leikkiä tämän tähden sydämellä. Michael (Irons) elää talossaan Juliansa kanssa kuin he olisivat härskiintyneen sillipurkin kaksi viimeistä kalanpalaa – toinen pippurien vieressä ja toinen sipulisilpussa purkin vastakkaisella reunalla. Kummallakin on mainetta, rahaa ja rakastajia.
Leffan nimeksi on Suomessa annettu Kaikki rakastavat Juliaa. Pitääkö tuo väite paikkansa, on loppupeleissä arveluttavaa. Voiko tekohymyilevää ja käkkyräisen kieroa näyttelijätärtä todella rakastaa kukaan? Annette Beningin vahvasti tulkitsema diivahahmo toki näyttää myös pehmeämpää puoltaan, naiivin tyttömäisesti rakkauteen suhtautuvaa naista. Tämä sama nainen roikkuu edesmenneessä ystävässä kuin suojelusenkeliä kaipaava eksynyt rukka, ja hyväksyy hymyillen kotinsa kulissimaisuuden. Mutta Julian elämän monet valheet muodostavat niin paksun verhon, että on ihme, jos niiden varjoissa voi mikään ihana kasvaa ja kukoistaa.
Kaikki rakastavat Juliaa olisi yhtä hyvin voinut olla vaikkapa pelkkä ”Julia”, sillä paljon muuta leffaan ei mahdu. Annette Beningin työskentelyä on ilo katsoa, mutta esimerkiksi sellaisten nimien kuin Jeremy Irons tai Michael Gambon jättäminen tyystin sivurooleihin, on melkeinpä jo rikos. Heidän hahmojaan olisi suonut käytettävän enemmänkin, sillä ne pienet vihjeet, joita Ironsin Michaelista ja Gambonin Langtonista elokuvassa nyt tiputellaan, olisivat voineet kehittyä myös Julian tarinaa tukeviksi sivujuoniksi. Samaten Juliet Stevensonin esittämä pukuhuoneen Evie on hahmo, jota olisi voinut kehitellä seinäpaperia merkittävämmäksi rooliksi.
Annette Beningin verevän ja vetreän roolityön lisäksi Kaikki rakastavat Juliaa ei oikeastaan tarjoa muuta näkemisen arvoista kuin 1930-luvun tyylille uskollista pukuloistoa ja miljöitä. Jostakin syystä elokuvan tekijät eivät vain ole hyödyntäneet materiaalinsa kaikkia mahdollisuuksia. Pitäisikö asiasta syyttää ohjaaja István Szabóa, käsikirjoittaja Ronald Harwoodia vai kenties peräti alkuperäisteoksen kirjoittanutta W. Somerset Maughamia – se on toissijaista. Maughamin ”Theatre” on käännetty elokuvaksi ennenkin (esimerkiksi Adorable Julia, 1988 sekä Teatris, 1978), joten sen mukaan katsoen alkuperäisteos on tarpeeksi hyvä muokattavaksi elokuvamuotoon. Teatterimaailmaan sijoittuvien elokuvien faneille ja sellaisiin yhden henkilön oman elämän uhkapeliin keskittyvien rainojen, kuten The Final Curtain (2002) ystäville Kaikki rakastavat Juliaa on must-see.
