Stephen King tunnetusti repi pelihousunsa nähtyään Kubrickin elokuvaversion menestyskirjastaan Hohdosta. Kirjailijan ja ohjaajan näkemykset poikkesivat rajusti. Kun Kingin alkuperäisteos oli ollut omaelämänkerrallinen kauhukuva alkoholismin vaaroista ja toisaalta kuvaus yliluonnollisesta hotellista, päätyi Kubrick korostamaan eri seikkoja. Palaset kerrallaan putoilivat pois; päähenkilöksi valikoitui ”väärä mies” Nicholson, kuvauspaikaksi ”väärä hotelli” ja hotellin pahuutta kuvastavat tekijät karsiutuivat lopputuloksesta.
Vaikka Kubrickin mielen läpi suodatettu näkemys Hohdosta on tänä päivänä, 31 vuotta julkaisunsa jälkeen, klassikko, ei se ollut sitä tuoreeltaan. Kingin angstin lisäksi se sai ylleen suuren yleisön vihat, pari Razzie-ehdokkuutta ja leiman, joka langetetaan nykyään Paris Hilton -elokuvien kylkeen. Tuolla kertaa elokuva oli edellä aikaansa ja siitä suodattui vasta ajan myötä oman paikkansa ottava teos – ei lojaali näkemys kirjasta (joka ei edes tosiasiassa lukeudu Kingin parhaimpiin!), vaan kauhun perinteitä paitsi kunnioittava mutta myös uudelleen luova elokuva.
King ei tappiotaan kuitenkaan hyväksynyt, vaan investoi rahaa ja aikaansa tehdäkseen ystävänsä Mick Garrisin kanssa kirjasta lopulta hyväksymänsä version. Tämä tarkoitti neljää ja puolta tuntia minisarjaksi puettua kauhua, joka lukeutuu ongelmistaan huolimatta Garrisin pahasti negatiivisen puolelle kallistuvan filmografian kärkiteoksiin. Lisäksi Overlook-hotelli sai lopulta hahmokseen coloradolaisen The Stanley Hotellin, rakennuksen, jonka hahmosta se oli aikoinaan syntynytkin. Toisaalta tämä tiesi myös Kubrickin visionäärisyyden vaihtumista Garris/King-akselin maneereihin ja mm. peilikohtausten poistumiseen ja sitä kautta päähenkilö Jackin tallottu psyyke ei heijastele, kuten peilien kohdalla sopii sanoa, niin voimakkaasti.
Kolmiosaisena minisarjana Hohto toimii kuitenkin passelisti. Vaikka Nicholsonin Jack Torrance on jonkinsortin hulluuden perikuva ja iso siivu leffahistoriaa, ei Steven Weberin tarvitse hävetä omaa Jack-tulkintaansa. Jack Torrance ’97 on Kingin tekstiin sopiva kirjailijanörtti, perhettään rakastava ja toisaalta viinan ansaan helposti astuva. Tom Cruisen läpimurtoleffasta Risky Businessista tunnetun Rebecca De Mornayn Wendy on (epäreilua) vertailukohtaansa vaisumpi, särmätön. Lapsinäyttelijään ei kaaduta tällä kertaa, ja Dick Halloran -sivuhahmo pysyy yhtä etäisenä kuin, sallittakoon tämä Kingin kiukusta huolimatta sanoa, esikuvassaan.
Se, että Kubrick pudotti aikoinaan Overlook-hotellin sekavan sairaat pensashahmot ja muut hotellin ”aavemaisuuteen” linkittyvät selittämättömät hahmot pois, on todennäköisesti vaikuttanut Kingin myöhempiin töihin paljon. Rose Redin suoraan telkkuleffaa varten luotu painajaiskartano oli vain halpa kangastus Overlookin kiroista ja myöhemmässä tuotannossa pahuutta tulvivaa rakennusten historiikkia on ollut kylliksi. Eikä tuo tietty pakkomielteisyys ole oikeastaan edes paha, se on vain yksi tehotoiston kulma lisää kauhukirjailijoiden Kuninkaan teoksiin. Vieläpä värikkäämpi kuin alati toistuvat kirjailijahahmot, puskuritarraluettelointi tai 60-lukulaisten limupullojen ihannointi. Garrisin ’97-versiossa nuo alkoholisoituneen nuoren kirjailijan kirjoittamat kummalliset näyt kuitenkin täytyy herättää henkiin kuvallisesti ja sulkea ne rajattoman mielikuvituksen ulkopuolelle, rajallisen kuvan vangiksi. Todennäköisesti Kubrick tajusi riskin ja skippasi oudoimmat ja tehosteita vaatineimmat kohtaukset suosiolla. King hyppää kuitenkin Garrisin, tehosteistaan ei-niin-tunnetun kauhuohjaajan, kanssa haastamaan mielikuvitusta. Tulos on… no, kunnianhimoinen, muttei mairitteleva.
Toisesta näkökulmasta katsottuna iso osa 4.5-tuntiseen lopputulokseen ympätyistä kohtauksista ansaitsee tulla nähdyiksi. Pörriäispesäkohtauksen saatanallisen surina korvaa paljon sitä, että hotellin käytäviltä on riisuttu se verenpunainen hulluus, joka Kubrickin versiossa asustaa. Nostettaan kohden edetessä Garrisin elokuvista tuttu ailahtelu voimistuu ja jättää melkeinpä sen tunteen, että ensimmäinen jakso jää parhaimmaksi.
Alkujaan Shining-kiistassa King syytti Kubrickia mm. liika-ajattelusta tunnepuolen kustannuksella. Silti juuri tunnepuolella hänen ”oma versionsa” pelin häviää, ironista, eikö totta? Eksyessään ja edes jotain pelkokerrointa hakiessaan Hohto ’97 erehtyy myös matkimaan teosta, jonka vääryydestä se oli syntynytkin. Sen verran pätevyyttä menosta löytyy, että Roque-mailaniskuja ja hankien eristämää tragediaa kertakatselee ihan hyvillä mielin.
