Bernhardinkoira pahiksena? No way, ei tule kuuloonkaan, sanoo puolet yleisöstä ja toinen puoli murisee ja rapisuttaa sipsejään kuin Serti-pussia konsanaan. Mutta niin se vain on nähtävä, että sankariemme päänvaivana häärii Beethovenin sukulainen, jonka mielestä ihmisten teurastaminen on kivaa.
Paha sanoa, onko Stephen Kingin kynäilemä asetelma hassuudessaan nerokas sekä korni, vai pelkästään todella korni. On myös harmittavaa huomata, että puolitoistatuntinen muodostuu henkilöhahmojen haaskaukseksi: perheidyllissä on kyllä säröjä, mutta ketäpä pahvinohut perhe-elämän maalailu kiinnostaisi. Lapsen pelokasta perspektiiviäkin vilautetaan, mutta se hylätään ratkaisevilla hetkillä.
Ohjaajana häärii Lewis Teague, jonka harmautta henkivän nimen kohdalla toinenkin puoli yleisöstä intoutuu murinaan. Ja ihan aiheesta sen tekeekin. Elokuvan asetelma seisoo pahasti paikallaan, eikä visuaalipuoli onnistu paikkaamaan tätä vajausta. Oikeastaan auton sisällä käheän kätevästi pyörähtävä kamera taitaa olla ainoa syy hatunnostoon. Sitä seikkaa, että puolet leffasta menee ei-pelottavan mutaisen koiran kuvaamiseen, ei voi paikata mitenkään.
Haavoittuneen kaksikon istuessa päivätolkulla koiraa tsiigaamassa, täytyy miettiä kahteen kertaan, että sanoako hikiselle menolle “huh huh, onpa siellä helle” vai “antakaa nyt sille vuffelle luu ja lähtekää veks”. Ratkaisut kun eivät toimi. Eivät sitten millään.
“Tulipa tuokin katsottua” on todenmukainen loppukommentti. King-filmatisointien(kin) saralla mennään metsään oikein kunnolla, eikä Kauhun Kuningas varmaan muistele Teague-yhteistöitään riemulla. Opetus lienee se, että kun koiraa alkaa ketuttaa, siitä ei hyvää seuraa. Ei leffan hahmoille, eikä katsojille.
PS. Elokuvan uskottavimman roolin tekevät Cujoa näyttelevät viisi koiraa, koirapukuinen heebo ja mekaaninen koiranpää. Muuta ei sitten kai tarvitsekaan lisätä?
