“Ei niin vaativia elokuvia” katsovien mielestä Kaurismäen elokuvat ovat tekotaiteellisia ja umpitylsiä. Itse lähdin katsomaan suhteellisen avoimelta mieleltä Suomi-trilogian viimeistä osaa Laitakaupungin valot ja yllätyin positiivisesti. Nyt luvassa oli Kauas pilvet karkaavat ja vaikka Kaurismäen taso hieman laski edellisestä, ei tämäkään huono elokuva ole.
Vähintäänkin kurjalta näyttävä Kati Outinen esittää Ilonaa, joka saa potkut työpaikaltaan ravintolasta. Hänen miehensä Lauri (Kari Väänänen) niin ikään irtisanotaan ironisesti korttipelillä. Tyypillinen suomalainen mieshän ei apua hae, ei ainakaan työttömyyskorvausta, ajattelee Lauri ja suistuu kurjuuden kierteeseen.
Kaurismäen elokuvat levittävät monien mielestä kyseenalaista Suomi-kuvaa maailmalla. Itse näen Kaurismäen ehdottomana vahvuutena itseironian. Tässä elokuvassa kuitenkin vastavoimat vaikuttavat hyvinkin rankasti. Siitä ei pääse mihinkään, että elokuvan keskivaihe on yksinkertaisesti tylsä. Hidas kirjakielinen puhe ja pitkät kohtaukset, jossa päähenkilö tupakoi, eivät voita katsojaa puolelleen ja näin ollen edistä sitä, mikä elokuvassa on tärkeintä: kurjuus ja ihmisen yksinäisyys maailmassa.
Kun kurjuuden kierre syvenee, elokuvakin paranee. Henkilöiden vaitiolo ja kaikkinainen ilmeettömyys muuttuu tarkoitukselliseksi ja sympatia on pienen ihmisen puolella. Vaikka Kaurismäen poliittiset mielipiteet ovat viisastelevia, röyhkeitä ja lähentelevät vasemmiston ääripäätä, ei elokuvassa näy jälkeäkään vaikuttamishalusta tai saarnaamisesta.
Taiteen kuluttajana olen äärimmäisen sadistinen. Haluan henkilöiden kuolevan ja heille käyvän mahdollisimman huonosti. Tämän vuoksi Kaurismäki saa erikoismaininnan sellaisen elokuvan tekemisestä, joka sai minut toivomaan onnellista loppua.
