Lord of the Rings-elokuvasarja tulee olemaan aina yksi historian parhaimmista elokuvasarjoista. Myös yksittäisinä elokuvina nämä kolme elokuvaa ovat aikansa parhaimmistoa. Peter Jackson sai todellisen jackpotin LOTR-elokuviensa kanssa, joten oli lähes varmaa, että myös J.R.R. Tolkienin mainio Hobitti päätyy elokuvan muotoon – olihan Tolkien myynyt Hobitin elokuvaoikeudet jo elinaikanaan. Vuonna 2014 elokuvateattereihin saapui kolmas ja samalla Hobitti-elokuvasarjan päättävä Battle of the Five Armies.
Viiden armeijan taistelu jatkaa suoraan siitä, mihin elokuvasarjan toinen osa, Smaugin autioittama maa, jäi. Raivoisa Smaug hyökkää järvikaupunki Esgarothiin kääpiöiden suututtamana ja aivan liian lyhyen kohtauksen jälkeen hypätäänkin jälleen Ereboriin, jossa kääpiöretkikunta jatkaa Arkkikiven, etsintää. Valtavat aarteet ja kultavarastot saavat otteen vuorenalaisesta kuninkaasta, Thorin Tammikilvestä (Richard Armitage), joka vaipuu hetki hetkeltä enemmän lohikäärmetaudin pauloihin. Tilanne pahenee entisestään, kun paikalle saapuvat järvikaupungin sankari Bard (Luke Evans), sekä kääpiöretkikunnan aikaisemmin vanginnut haltiakuningas Thranduil (Lee Pace) haltia-armeijoineen. Sekä ihmiset, että haltiat mutta myös monet muut haluavat omansa vuoren aarteesta, mutta hulluudeen sokaisema Thorin ei suostu luopumaan kolikostakaan.
Viimeisen Hobitti elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen ja suurin osa elokuvasta keskittyykin lopputaisteluun, joka on valitettavan pitkä. Elokuvan nimi kertoo jo kaiken oleellisen, mutta silti läpi elokuvan katsojalle jää tunne, että Jacksonilla ja kumppaneilla on hirvittävä kiire päästä rymistelemään. Tolkienin Hobitissa esimerkiksi Smaugin hyökkääminen Järvikaupunkiin on yksi kirjan hienoimpia lukuja ja käännekohtia, mutta nyt tämä kaikki hoidetaan pois aivan liian nopeasti ja kuvaavaa on se, että elokuvan nimi pyörähtää ruudulle vasta tämän kohtauksen jälkeen. Vähän käsitellään myös Thorinin muuttumista ja ahneuden tuomaa sokeutta, vaikka ne tärkeitä tarinan kannalta ovatkin. Ne hetket, joissa Thorinin hulluuteen pureudutaan, ovat silti elokuvan parhaimmistoa.
Viiden armeijan taistelun sivujuonena toimii jo toisessa osassa alkanut Gandalfin matka Dol Gulduriin ja kohtaaminen Sauronin kanssa. Tätä juonikuviota jatketaan edelleen ja se onkin varsin toimiva osa elokuvaa, vaikkakaan Hobitti-kirjassa kyseistä sivujuonta ei olekaan. Tosin kirjassakin Gandalf katoaa välillä ja tätä sivujuonta käsitellään myös LOTR-kirjasarjassa ja Silmarillionissa. Sauron-sivujuoni on ehdottomasti elokuvan parasta antia, mutta valitettavasti osaltaan myös huonointa, sillä Azogin sotkeminen näihin elokuviin oli lopulta täysin turha ratkaisu ja loppuratkaisu oli arvattavissa heti, kun Azog ensimmäistä kertaa Hobitti-elokuvissa ruutuun ilmestyi.
Entäs se massiivinen taistelu sitten? Erikoistehosteiden juhlaahan Viiden armeijan taistelu on, mutta siihen se jääkin. Sisällöltään se on keskinkertainen ja melko ohut. Pahiksia tuodaan ruutuun kovaa tahtia, mutta niitä vähintään katoaa aivan yhtä nopeasti. Välillä mukaan ilmestyy myös kuin tyhjästä ratsuja, joita hyvikset voivat käyttää. Ryminää ja mäiskettä riittää, mutta se käy melko nopeasti tylsäksi ja puuduttavaksi. Ehkä elokuvaa tehdessä Jackson olisi voinut muistaa vanhan ”liika on liikaa”-sanonnan. Taistelu on visuaalisesti hieno, mutta se ei missään vaiheessa saavuta Helmin Syvänteen tai Pelennorin kenttien taistelun kaltaista tunnelmaa, eli saa katsojan ihoa kananlihalle. Nyt se vain on ylipitkä mittelö, jossa erikoistehostehirviöitä pukataan ruudulle paremman puutteessa.
Peter Jackson on tehnyt myös muutamia vähintään hämmentäviä päätöksiä Hobitti-elokuvien suhteen. Muutaman hahmon lisääminen ei haitannut minua, vaan Legolas ja Tauriel toivat elokuvaan ihan hyvän panoksen. Hämmentävämpää olivat kuitenkin monien hahmojen persoonat ja ominaisuudet. Velho Radagast kuvattiin hölmönä metsänystävänä, vaikka oikeasti Radagast kuitenkin on voimakas velho. Radagastista tuli mieleeni enemmän ensimmäisessä LOTR-kirjassa esiintynyt Tom Bombadil. Eivätkä mielenkiintoiset valinnat jääneet toki tähän, sillä Rautavuorten valtias ja Thorinin jälkeen Vuorenalaisen kuninkaan tittelin saanut Dain kuvataan (ilmeisesti) skotlantilaisena tappelupukarina, joka ratsastaa taisteluun sialla! Jacksonin näkemyksen nähtyään hämmentävää on kuvitella, että Dainista tuli ylväs kääpiökuningas. Varsin mielenkiintoinen on myös Thranduilin hahmo, sillä läpi kahden elokuvan ylpeä haltiakuningas kuvataan lähinnä täytenä kusipäänä, vaikka kirjassa hän ei halua ryhtyä sotaan kullan takia. Toivottavasti pidennetyssä elokuvaversiossa nähdään myös Hobitti-kirjan loppuosan muutokset, jolloin Thranduilkaan ei vaikuttaisi täydeltä kusipäältä.
Erikoistehosteiden runsauden vuoksi isoin pettymys oli kuitenkin Beornin (Mikael Persbrandt) mitätön rooli. Loppupuolella Beorn nähdään karhuksi muuttuneena, mutta vain muutaman sekunnin ajan. Kirjassa Beornin rooli on merkittävä ja hänen osallistumisensa taisteluun kuvataan tavalla, joka on huomattavasti vaikuttavampi kuin tämän elokuvan yksikään taistelukohtaus: ”Viime hetkellä oli saapunut itse Beorn – kukaan ei tiennyt kuinka ja mistä. Hän tuli yksin ja karhun hahmossa ja vihassaan hän näytti kasvaneen jättiläisen mittoihin. Hänen ärjyntänsä jylisi kuin rummut ja pyssyt ja hän heitteli hiisiä ja susia tieltään kuin olkia ja höyheniä. […] Pian hän palasi ja hänen vihansa oli paisunut kaksinkertaiseksi, niin ettei mikään voinut häntä vastustaa eikä häneen näyttänyt pystyvän mikään ase.”
Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat vahvoja. Armitage on loistava Ereborin valtias Thorina ja kääpiöretkikunnan muutkin jäsenet suoriutuvat hyvin rooleistaan. Ian McKellenin ja Orlando Bloomin taso tiedettiin jo LOTR-elokuvista, joten heidän suorituksissaan ei ole mitään yllättävää. Lee Pace tekee ilmiömäisen roolisuorituksen ylväänä haltiakuningas Thranduilina. Hobitti-elokuvasarja on kuitenkin alusta loppuun loistavan Martin Freemanin show’ta. Freeman nostaa Hobiteilla kyllä asemaansa entisestään ja on läpi elokuvien todella loistavana sympaattisena Bilbona.
Viiden armeijan taistelu osoittaa sen, mitä monet pelkäsivät, kun Jackson julkisti tekevänsä trilogian – hieman yli 300-sivuisesta lähdetekstistä on melko hankala tehdä toimivaa trilogiaa. Tämä elokuva päättää trilogian, mutta jos sitä vertaa LOTR-trilogian päätökseen, on se auttamatta liian pinnallinen ja ohut. Lopputaistelu on aivan liian pitkä ja puuduttava. Se ei missään vaiheessa saavuta kunnollista kliimaksia ja pidä katsojaa otteessaan, kuten LOTR-elokuvasarjan taistelut, joiden pariin katsoja palaa aina tietyin väliajoin uudestaan.
Hobitti-elokuvasarja on kokonaisuutena kuitenkin hieno kokemus ja Keski-Maan ystäville ehdoton. Moni Tolkien-fani ei varmasti pidä elokuvista kovinkaan paljoa (kuten ei Tolkienin perikuntakaan), sillä niin paljon Jackson on joutunut muuttamaan tarinaa ja lisäämään siihen asioita. Hobitti ei yllä LOTR-elokuvasarjan tasolle missään tapauksessa, mutta toimii hyvänä pohjana LOTR:lle ja mahdollistaa Keski-Maan ystäville pidemmän katselumaratonin. Nyt on kuitenkin aika kiittää Jacksonia hienoista seikkailuista.
”Roads go ever ever on,Over rock and under tree,
By caves where never sun has shone,
By streams that never find the sea;
Over snow by winter sown,
And through the merry flowers of June,
Over grass and over stone,
And under mountains in the moon.”
