Nostalgian riippuvuuteeni tajuan hakea aina ensimmäiseksi apua leffakokoelmastani. Elokuvallisesti merkittävintä aikaa edustaa tuo korvalappustereoiden ja vohvelirautojen kulta-aika: 1980-luku. Elokuvataide oli tuolloin monipuolisimmillaan, ja mielikuvitusta ja omaperäisyyttä ei todellakaan elokuvatuotannosta silloin puuttunut. Syvimmältä aina allekirjoittanutta koskettaa tuo kauhukomedioiden lajityyppi. Kauhukomedia on genrenä niin monipuolinen, että sitä on helppo lähestyä ja rakastaa. 1980-luvun slasher-buumin keskellä vaihtelevaa piristystä tarjosi torahampaisiin totutteleva taideteos Kauhun yö.
Tarina on keskinkertaisuudellaan niin karskia kasaria, että olisi suorastaan loukkaus ruveta analysoimaan sitä tässä tapauksessa sen tarkemmin. Lähtökohtana voin sen verran paljastaa, että Charlie Brewsterin (William Ragsdale) uusi naapuri Jerry Dandridge (Chris Sarandon) on varsin kummallinen hiippari, joka naistenkaatokykyjensä lisäksi omaa suorastaan tappavan vieraanvaraisuuden ja helvetin ison ruumisarkun. Charlie antaa pelolleen vallan, ja painajainen jatkuu yön lisäksi myös päivällä. Mikä avuksi? Pelleäkin pelottomampi tv-teurastaja Peter Vincent (Roddy McDowall).
Elokuvassa on kaikkia 80-luvun kauhuelokuvan vahvuuksia loistavista maskeerauksista huvittavan kiusallisiin syntikkasävellyksiin ja valolla sekä varjoilla pelotteluihin. Myös erillaiset tehosteet ovat aikakauteensa nähden häikäisevän hienoja tunnelman nostattajia. Vahvuus voi kuitenkin olla myös heikkous. Hetken jo painostavakin tunnelma murtuu heikkoja äänitehosteita kuunneltaessa. Aikanaan äänet ovat varmaan olleet huipputasoa, mutta nykyään ne vain ärsyttävät yliampuvuudellaan.
Huumoripuoli pitää kiinnostusta yllä loppuun saakka. Tarinan ja hahmojen tasapaksuus on paikoitellen jo hieman piinaavaakin, mutta varsinkin McDowallin rooli tuo elokuvaan humoristista ulottuvuutta, joka ainakin hetkittäin antaa anteeksi muiden nuorempien näyttelijöiden uneliaisuuden. Myös pääpiru Chris Sarandon on pelottavalla olemuksellaan yksi parhaista vampyyreista koskaan. Kauhun yössä on kuitenkin visuaalisuus ja tunnelma enemmän läsnä kuin näyttelijöiden näkyvyys. Sarjakuvamainen yleisilme kuitenkin ruokkii sitä perusideaa, joka näkyi selvemmin muissa saman genren elokuvissa kuten esimerkiksi The Lost Boys.
Tarinan uskollisuus alkuperäiselle vampyyrimytologialle on myös hieno havaita. Vanhat säännöt pätevät vielä, ja vampyyrin saa tuhottua ihan perinteisin konstein, eikä siihen tarvita tuliaseita tai miekkoja. Nykyajan valkokangasvampit edustavat kulttuuriaan muoti-ilmiönä, jossa veri on kuin jägermaisteria, ikuisen elämän eliksiiriä. Kauhun yössä se on kuin kirous, josta oikaistaan vain ottamalla keppiä sydämeen, tai tappamalla pääpiru ennen pimeää.
Kun nostalgisuuden nimeen vannoo, elokuvan aukot täyttyvät kuin itsestään. Täydellistä tästä ei saa tekemälläkään (Fright Night vuosimallia 2011), mutta auttaa kyllä vamppifaneja pahimpaan nälkään.
