Neuvostoaikakauden pateettisuudella ja pauhulla päälle hyökyvä Äiti on äänekäs mykkäelokuva. Sen kuvissa on niin vahvaa sanomaa, että katsomossa lentävät tupeet ja hatut päistä. Pudovkinin klassikkoraina tuo karua viestiä menneestä.
Elokuvan äiti (Baranovskaya) on köyhän talon emäntä, joka on mukisematta ottanut, mitä talon miesväki on antanut. Äidin silmäterä on hänen poikansa (Batalov), joka sotkeentuu karskien kaverien hämäräpuuhiin. Se on monttu, johon edes mutsikullan hauras ja känsäinen käsi ei ylety kunnolla. Mutta äiti yrittää silti, käyden epätoivoiseen taistoon yhteiskunnan epäkohtia vastaan kuin leppäkerttu monsteriautoa päin. Ohjaaja Pudovkin kritisoi auktoriteetteja tuikealla otteella, mutta käyttää samalla elokuvansa keskeisintä hahmoa ikävällä tavalla hyväksi. Äidistä on useisiin amerikkalaiselokuviin verrattuna vaikea löytää sympaattista hahmoa, johon voisi samaistuakin.
Rankasta sisällöstään ja viivasuisesta vakavuudestaan huolimatta Äiti kannattaa katsoa. Se on venäläinen klassikko ja mielenkiintoinen kahvipöytäkeskustelun kirvoittaja. Saatan tosin olla väärässäkin, sillä en juo kahvia… 😉
