Muistatko lapsuudestasi erään pimeän ja päheän maailman, jonka hautausmaa-sävytteisessä miljöössä eleli luurankoja, hirviöitä, täyspöpejä kaheleita sun muuta ällöä ja siistiä? Koulun käytävillä kuiskaili huhu, joka kertoi mistä oli kyse – Goosebumpsista. Goosebumps oli mustahkon huumorin, jännityksen ja kauhujen aarreaitta, eräänlaista ”lasten Stephen Kingiä”. R.L. Stinen huippusuosittu kirjasarja oli jotain sellaista, jonka jälkeen monen tenavan oli helppo nakata ”Viisikot” ynnä muut ponikirjat vaikka mäkeen. Coolit lapset lukivat jatkossa joko Goosebumpsia tai yhtä lailla suosittua ”Harry Potteria” ja luulen, että näitä ne nykymuksut taitavat edelleenkin tankata. Pikku-Ludililta jäi Potterit kokematta, mutta Goosebumps oli sarja, josta tuli tuttuakin tutumpi.
Goosebumps oli oleellinen osa lapsuuttani. Ennen Goosebumps-vimmaa Pikku Kakkoselta näytettiin samantyylistä ”Sätkyjä ja tärinöitä”-animaatioshowta, joka antoi hyvät eväät vähän isommille lapsille tarkoitettuun Goosebumpsiin. Joillekin pilteille englantilaisen animaation musta ja lievästi makaaberi huumori oli liikaa, mutta oudommat mukulat, kuten minä, nauttivat ja räkättivät ohjelmalle. Useammat vanhemmat eivät oikein lämmenneet ”tärinöille”. Samaa asennetta on havaittavissa Goosebumpsinkin kohdalla. Pikku-Ludilista Goosebumps-universumi oli upea, mutta jostain syystä useimmat aikuiset kyseenalaistivat kirjojen mahtavuutta ja koettivat pahimmillaan tuputtaa jotain kuulemma järkevämpää lukemista ”Noidutun kellon” tai ”Karmivien pianotuntien” sijaan. Tällöin mietin, miten mikään maailmassa voisi olla mörköjä ja seikkailuja tärkeämpää. Asetelma muistuttaa George A. Romeron kauhukomedia ”Creepshow – yöjuttua”, jossa Billy-nimisen pojan isä haukkuu estottomasti poikansa Creepshow-kauhusarjakuvaa törkyisimmäksi roskaksi ikinä. Vaikka sarjis sittemmin päätyy kirjaimellisesti roskapönttöön, Billy ja ikkunan takaa irvistelevä luurankoheebo tietävät, että aikuiset ovat ihan tyhmiä eivätkä ymmärrä hyvän päälle.
Tämä asetelma oli yksi niistä syistä, miksi minä, aikoinaan Goosebumps-kirjoja ahminut lukutoukka, halusin nähdä Goosebumpsin oman elokuvan. Halusin nostalgiafiilistelyjen lisäksi tukea roskaa, josta pidin ja pidän.
Toki Goosebumps, erittäin suosittu ja yksi maailman menestyneimmistä nuortenkirjasarjoista, on kaupallinen kuten on myös sen nimikkoelokuva. Pikku-Ludil lopetti saagan lukemisen siinä vaiheessa, kun huomasi tarinoiden etenevän aina saman kaavan mukaan. Hiukkasen aikuisempi Ludil tietää, että vaikka sarjasta sai aikoinaan pärinöitä, niitä ei kestäisi lukea uudestaan R.L. Stinen tönkön ilmaisutavan takia. Toisaalta Goosebumps avaa lapsille portit kauhugenren maailmaan ja sen elokuvaversio tarjoaa nostalgiaa ihan yhtä lailla kuin mikä tahansa uudelleenlämmitetty remake jostain suositusta ja arvostetummasta menestyselokuvasta.
On myös luonnollista, että monella meistä on se hämärämpi puoli, joka tuntee uteliaisuutta kaikenlaista outoa, pimeää ja karmivaa kohtaan. Aikuinen saa jännityksestä ja säikyttelyistä kiksejä. Sama pätee myös lapsiin, jotka mahdollisesti haluavat pumpulin vastapainoksi jotain rajumpaa. Lisäksi jos sisällään asuu pieni kapinallinen, joka haluaa hiukan provosoida yleistä hyväksihavaittua vastaan asennoitumalla yleisesti roskana pidetyn puolelle, niin tämäkin on selkeä syy viehättyä Goosebumpsin kaltaisesta viihdetarjonnasta. Ja kukapa ei jossain määrin (edes salaa) tykkäisi limanuljaskahirviöistä sun muista monstereista, jotka antavat aihetta kunnon mäiskeelle? Kaikenlaisella viihteellä on aikansa ja paikkansa.
Teoriassa minulla on täydet valmiudet Goosebumps-leffasta tykkäämiseen.
Raotan sanaista arkkuani lisää ja menen vihdoinkin itse elokuvaan, jonka toivoin täyttävän jotain äskeisistä romantisoinneistani koska siten sen olemassaolo on perusteltua. Rob Lettermanin ohjaama Goosebumps-elokuva kertoo teini-ikäisestä Zachista (Dylan Minnette), joka muuttaa äitinsä (Amy Ryan) kanssa vieraaseen pikkukaupunkiin. Zach kärsii sopeutumisvaikeuksista, mutta pärjäilee koska naapurin kiukkuisen sedän (Jack Black) luona asuu näpsäkän oloinen likka, Hannah (Odeya Rush). Kun päähenkilömme on voittanut tytön luottamusta puolelleen, Hannah vie Zachin hämärään metsään, jonne joku on unohtanut kokonaisen huvipuiston. Hannah esittelee naapurilleen kaupunkisiluettia maailmanpyörästä käsin ja tarjoaa tälle mahdollisuutta syödä hattaraa, jonka ”parasta ennen”-päiväys on mennyt luultavasti umpeen ennen kummankaan nuoren synnyinvuotta. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, joten Zach ihastuu salaperäiseen naapurintyttöön. Poika haluaisi hengailla tämän kanssa enemmänkin, mutta tytön isä kannattaa absoluuttista erakkoelämää eikä päästä Hannahia ulos. Zach ei lannistu vaan päättää hiippailla uuden kaverinsa Champin (Ryan Lee) kanssa vieraisille. Lopputulos: helvetti riehuu valtoimenaan ja hirviöitä rynnii kaduille. Tästä alkaa varsinainen Goosebumps-seikkailu, joka on niin hurja, että se voi tuhota koko kaupungin. Vain Zach, Hannah, Champ ja R.L. Stineksi paljastuva Jack Black voivat pelastaa maailman.
Elokuvan juoni etenee tuttuja latuja pitkin ja näkyy tiivistettynä kansikuvassa. Näin sen toisaalta täytyykin olla koska Goosebumps-kirjat ovat luoneet menestyksensä puhkikulutetuilla kauhukliseillään, mutta tietenkin kirjojen ”yllättäviä” äkkikäänteitä olisi suonut enemmän leffankin menoon. En tosin kiellä, ettenkö olisi nauttinut alkupuolen pahvisuudesta – kaikki on juuri niin kuin pitääkin, juuri tuota se meininki niissä kirjoissakin oli. Esimerkiksi päähenkilö on asiaankuuluvan mitäänsanomaton ja jatkuvasti hiukan takajaloillaan koska saa ja kehtaa olla. Tällä kun on mukanaan kaveri, joka pelkää, tärisee ja lietsoo hysteriaa muittenkin edestä eli kaverin rooli on samantyylinen kuin Kubrickin ”Hohdon” Wendyllä. Koska moinen meno enteilee katastrofia, päähenkilöllä on aina toinenkin ystävä. Ystävä nro kaksi on suht samalla aaltopituudella päähenkilön kanssa ja toimii usein myös ihastuksen kohteena. Muut hahmot rajoittuvat päähenkilön perheeseen ja satunnaisiin weirdoihin, joista muodostuu myöhemmin tarinan selkäranka.
Pääkolmikon näyttelijät ovat juuri niin pliisuja kuin miltä näiden pulmuset hahmot kuulostavat. Melkein ok:na pitämäni Jack Black tuntuu loistavalta, suorastaan elokuvan kantavalta voimalta näihin verrattuna. Nuorten triosta aistii tietynlaisen häpeän, joka vihjaa siitä, ettei Goosebumps The Movie taida olla näille ihan se lähin sydämenasia. Tämä on ymmärrettävää koska elokuva on pönttö isolla P:llä ja eikä selittele itseään millään tavoin. Asiaa ei varmaankaan paranna kehnoilla tietokone-efekteillä luodut albiino-Kong tai ihmissusi, mutta mitä väliä, buugi on juuri sellaista mitä se kirjoissakin on.
Elokuvan jännitys on tutunoloista. Zack on varma, että naapurin äksy mies on psykopaatti, mutta äiti ja poliisit pudistelevat päitään. Zack ja Champ hiippailevat kellarissa ja samassa – rasahdus! Onko se, onko se nyt sydänkohtauksen paikka – huh, ei sentään, onneksi se oli vain tyhjästä putkahtanut, näkymättömien käsien avaama tölkki Coca-Colaa. Jäiks, jokin karvainen ja hikinen kourantapainen kosketti – puuh, onneksi se olikin vain isäukko. R.L. Stine on aina pärjäillyt tällä kaaviolla ja saanut lukijalapset tutisemaan jännityksestä, mutta aikuista tyyli ei erityisemmin vakuuta. Sama pätee myös elokuvan dialogiin ja sarkasmia muistuttavaan huumoriin, mutta toisaalta annan peukkua sille, että lapsia muistetaan opettaa sarkastisiksi.
Goosebumpsin todellinen huumoriarvo piilee sen rehellisessä päättömyydessä. Jack Blackin R.L. Stine muistuttaa kelvollisen tarinan juonivivahteiden tärkeydestä samaan aikaan kun vatsastapuhujanukke johtaa ihmissusista, lihansyöjäkasveista, alieneista, jättiläisrukoilijasirkasta, pelle pelottavista sun muista epämääräisistä örkeistä koostuvaa mellakkalaumaansa kohti kaupungin keskustaa. Kirjailija vannoo laadukkaan jäljen nimeen eikä tätä näytä haittaavan se, että kuningas Hyllyvä Hillo saattaa ilmestyä hetkenä minä hyvänsä ja nielaista miekkosen silmälaseineen ja kirjoituskoneineen. Nämä rymistelyosiot ovat tietynlaisen huumoripitoisuutensa ansiosta elokuvan parhainta antia, juuri sitä, mitä ainakin minä toivoin näkeväni. Näissä kohdissa tunnelma on viihdyttävää ja älytöntä, Goosebumpsinsa lukeneen pikku-Ludilin unelmien täyttymystä.
Goosembumps-elokuva on varmasti monen lapsen mieleen koska sähellys, jännitys, kauhu, hirviöt – check. Tekisi mieli pitää leffasta enemmän koska pidän sen merkityksestä ja koska sen musiikeista on vastannut konkarisäveltäjä Danny Elfman, mutta asioiden teoriapuolet tuppaavat olemaan harmillisen paljon hienompia kuin niitten käytäntöpuolet. Oikeastaan harvemmin minkään asian käytäntöpuolesta tulee digattua. Aiheutan jonkinlaisen paradoksin koska kehuin leffan goosebumpsmaisuuksia mutta myönnän, etteivät ne iske aikuiskatsojaan, joka on oppinut tunnistamaan elokuvakliseitä. Koko elokuvahan on siis kokoelma kliseitä. Sellainenkin leffa voisi periaatteessa olla herkullinen jos kliseet kierrätettäisiin jotenkin harvinaislaatuisen nokkelasti, mutta Goosebumpsista moista on turha odottaa, sen kuuluu olla kauhukliseeopas vasta-alkajille. Lisäksi leffa olisi ollut parempi jos se olisi perustunut suoraan johonkin yksittäiseen R.L. Stinen kirjaan sen sijaan, että olisi ollut vain yksi halvatun iso mainos ja yhteenveto kirjailijan tuotannosta. Mainostus haisee etenkin niissä kohdissa, joissa kirjailijan teoksia kutsutaan niin pelottaviksi, että ne vievät yöunet. Muunkinlaisia kehuja satelee vähän väliä ja lopussa itse aito ja oikea R.L. Stine näyttäytyy parin sekunnin sivuroolissa. Kenties sarjaan perehtymättömät pienokaiset voivat saada rohkaisua Goosebumpsien pariin, mutta kyllä se viesti menee perille vähemmästäkin. Toivoin elokuvalta jonkinlaista nostalgista kunnianosoitusta Goosebumpsien klassisemmalle tuotannolle – mutta vähemmällä omakehulla, kiitos. Sääli kun Danny Elfmanin musiikkipuolikin kehtaa pettää ponnettomuudellaan.
Monsterileffa on todennäköisesti huikea kokemus peiton alla piileskelevälle nuorelle, joka lukee innoissaan Goosebumpsejaan taskulampun valaistuksella. Pikku-Ludil olisi pitänyt elokuvaa mahtavana, mutta isompi versio myöntää kasvaneensa Goosebumpsien ohi. Pohdin kuumeisena, miten tämä pitäisi pisteyttää: tykkäsin leffan ja sarjan ideasta huomattavasti enemmän kuin itse elokuvasta, jota olisin nuorempana todennäköisesti digannut täysillä.
Periaatteellisuus kunniaan. Kaikenlainen roska on pohjimmiltaan roskaa, mutta ainahan sillä saa olla tunnearvoa. Hellyn antamaan elokuvalle kahden tähden sijasta kolme ja toivotan nuoremmalle Goosebumps-sukupolvelle ikimuistoisia hetkiä niin kirjasarjan kuin leffankin parissa. Vaalikaa sisäisiä haaveitanne hurjista hirviöistä ja aavemaisista kartanoista sillä niillä kestää niin kevään kuin minkä tahansa muunkin vuodenajan loskaisuutta mukavammin.
