Ennen kuin fasismista tuli laajalti viljelty blankosana länsimaisessa poliittisesti korrektissa kielenkäytössä, antiikin ajan vihtakimpusta johdetulla termillä tavattiin viitata nimenomaan Rooman valtakunnan uudesta tulosta haikailevia mustapaitaisia, tappiollisen ensimmäisen maailmansodan katkeran lopputuleman radikalisoimia italialaisia herrasmiehiä ja -miesoletettuja. Uusi uljas toisinajattelijoita risiiniöljyllä, ulostuslääkkeellä, kiusaava totalitaarinen hallintomuoto saatiinkin saapasmaassa kasaan tarmokkaan, mutta pompöösin Benito Mussolinin, entisen sosialistin, johdolla vuoden 1922 Rooman marssin jälkilöylyissä samaisen vaiheen puoliväliin mennessä.
Kuten niin monessa muussakin modernin ajan diktatuurissa, myös fasistisessa Italiassa kultaisesta menneisyydestä haikailleella johdolla riitti henkilökohtaista kiinnostusta elokuvaan kansan syviin riveihin tehokkaasti vaikuttavana propagandavälineenä – jopa siinä määrin, että innokkaana harrastajana tunnettu Mussolini asetti poikansa Vittorion vastaamaan maan vanhastaan hyvässä huudossa olleen tuotantokoneiston suurista linjoista. Jälkipolvien hämmästykseksi poika hoitikin työnsä yllättävänkin maltillisesti, sillä aikansa italialaisesta elokuvatuotannosta vain enintään 4% oli poliittista ja loput enemmän tai vähemmän vain keskinkertaista kansanviihdettä omine paikallisine suosikkeineen ja erityiskorostuksineen.
Vanha väki tapasi sanoa, ettei Roomaakaan rakennettu päivässä, mutta Mussolinin ja mustapaitojenkin käsissä työ vaikutti etenevän vuosikymmenessäkään vaivoin alkutekijöitään pidemmälle: edes sotaretki Etiopiaan ei suoranaisesti tuottanut italialaisille sen enempää kunniaa kuin loistoakaan. Siksipä Mussolinin perheen sekä fasistipuolueen intellektuellisiiven aivonystyröissä muotoutuikin suunnitelma mainittuun neljään prosenttiin asemoituvan kansallisylpeyttä kohottavan megaproduktion tuottamisesta neuvostoliittolaisen ja saksalaisen markkinointiosaamisen hengessä perinteiseen italialaiseen antiikinkaipuuseen yhdistettynä. Aiheeksi valikoitui tietysti puunilaissodat, tuo moneen kertaan pelkästään saapasmaassa varioitu näytelmä, jonka ehkä kuuluisin mukaelma, mykkäklassikko Cabiria, tuotettiin italialaisen elokuvan unohdettuina suurta sotaa edeltäneinä kunnian päivinä vuonna 1914.
Scipio Africanus alkaa roomalaisten ja karthagolaisten edellisen kaksintaistelun jälkitunnelmista: kaoottinen tasavalta neuvottomine senaattoreineen selviää vain vaivoin Hannibalin viimeisimmästä sotaretkestä Italian niemimaalle. Nouseva imperiumi haikailee turvakseen suurta sankaria ja yksinvaltiasta, joka turvaisi valtakunnan rajat vihamielisiltä hyökkääjiltä ja kukistaisi barbaarisen Hannibalin pohjoisafrikkalaiset sotavoimat uhkaamasta fasistisen Italian arvoja heijastavaa ihannoitua Rooman kansaa. Vaativaan mahtimiehen tehtävään valitaan sotureista urhein ja viisain, Publius Cornelius Scipio, jonka suurena kohtalona on suorittaa kohtalokas isku vihollista ja näiden kaukaista pahan valtakuntaa vastaan sekä ansaita kuolemattomaksi liikanimekseen Africanus, Afrikan valloittaja.
Tiettävästi Scipio Africanusta yritettiin alkujaan tarjota Italian tuolloin lukuisten elokuvastudioiden hoidettavaksi, mutta koska kymmeniä kertoja tavanomaista keskivertodraamaa kalliimmalla ja aiheeltaan epämuodikkaalla eepoksella ei nähty kaupallista potentiaalia, kaatui pääosa projektin kustannuksista yksin valtion hoidettavaksi. Lopputulos myös haiskahtaa – jopa Mussolinin itsensä mielestä – monia verrokkiteoksiaan amatöörimäisemmältä ja hutiloidummalta, eikä lukuisista pienemmistä sivujuonteista sen enempää kuin keskeisestä ydintarinastakaan meinaa saada minkäänlaista tuntumaa. Totalitaarisen hallinnon estotta tuhlailevana propagandana Scipio Africanukseen määrättiin satoja tuhansia sotilaita legioonalaisiksi ennen lähettämistään Espanjan sisällissotaan, ja vähäisetkin henkilöhahmot tyypillisesti hukkuvat Mussolinin elokuvassa valtavien kasvottomien ihmismassojen alle.
Ehkä huvittavimpana kompastuskivenä mainittakoon pääosaa esittävä Annibale Ninchi, jolta ei todellisuudessa löydy rahtustakaan Scipion roolin edellyttämästä karismasta – kankean Ninchin kohdalla roolitus on niin pahasti pielessä, että miehen pestaamista on jälkikäteen epäilty jopa jonkinlaiseksi protestiksi tai sabotaasiksi, mutta kukapa näistä oikeasti enää tietää. Sabotaasiteoriaa tukee ainakin havainto, miten ylen määrin idealisoituihin ja luonnottoman puhtoisiin roomalaisiin verrattuna tummaihoiset etelän barbaarit suorastaan huokuvat inhimillisyyttä ja karua persoonallisuutta. Suurimmasta osasta näyttelijöitä voimakkaimman muistijäljen jättävätkin näiden ulkoiset avut, kuten leuan muodot, hiuslaitteet ja yleinen naiskauneus. Amerikkalais-italialaisen Francesca Braggiottin edeltävän vuosikymmenen ekspressionismia huokuva roolisuoritus myrkkymaljan tyhjentävänä traagisena Sofonisbana on yksi Scipio Africanuksen todellisista kohokohdista.
Varsinaiseksi kliimaksiksi tarkoitettu jättimäinen Zaman taistelu on kuin yhtä suurta kaoottista aaltoliikettä, jossa ihmisiä ja eläimiä liikutellaan kymmentuhatpäisinä laumoina edestakaisin taistelukentällä ilman sen pätevämpiä strategioita: välillä ratsuväki hyökkää, välillä jalkaväki ottaa yhteen toisen kanssa, ja välillä nähdään jopa sotanorsuja. Paperilla eeppisen taistelun pitäisi olla mitä viihdyttävintä megalomaanisinta teatteria, mutta inhimillisen ja tarinankerronnallisen tyhjiön loistaessa näinkin räikeästi pinnan alta kaikesta remuamisesta on vaikeaa kiinnostua alkua pidemmälle. Tiettävästi moni kohtauksessa käytetyistä tuhansista eläimistä joko kuoli tapaturmaisesti, surmattiin realismin nimissä tai vain jouduttiin lopettamaan, joten lopputuloksesta on vaikea iloita edes silkan toiminnan ja massiivisten joukkokohtausten ystävänä. Tarkkasilmäisempi voi myös bongata taistelun tuoksinassa legioonalaisten käsissä rannekelloja sekä taustalla komeilevia puhelin- ja sähkölinjoja.
Mussolinin ja fasistien unelma suuresta propagandaklassikosta ei siis näin käynytkään toteen, vaan valtavia omaisuuksia polttanut ja tilaajansa tavoin naurettavuuksiin asti mahtaileva turhake hukkui täydellisesti omaan sokeaan suuruudenhulluuteensa. Loppujen lopuksi ainut Scipio Africanuksesta pitänyt taho taisikin löytyä Venetsian elokuvajuhlien tuomaristosta, joka palkitsi päteviäkin leffoja ohjanneen Carmine Gallonen työstämän Scipion vuoden parhaana italialaisena elokuvana. Pahat kielet ovatkin vihjanneet suurenmoiseksi klassikoksi tarkoitetun Scipio Africanuksen lässähtämisen johtuneen ainakin osittain tekijöiden hätäisistä pyrkimyksistä saada teoksensa valmiiksi juurikin kyseisiä elokuvajuhlia sekä taatusti aivan täysin vilpitöntä ja rehellistä palkinnonjakotilaisuutta varten. Jos Mussolinin ja kumppaneiden epäonnistunutta yltiöpäisen kiihkoilevan militarismin ja nationalismin ylistyslaulua voikin jostakin erityisesti kiittää, niin ainakin genrelleen maltillisesta alle kahden tunnin kestosta.
