Annie Proulx on se naikkonen, joka Brokeback mountainin jäätyä ilman parhaan leffan Oscar-pystiä, itkeskeli jos jonkinmoista katkeraa tekstiä lehdistölle. Asiaan saattoi vaikuttaa se seikka, että Annie on kirjoittanut ko. leffan pohjateoksena olevan novellin. Ja vielä kuulumpi Annie lienee Pulitzer-palkitusta ja Lasse Hallströmin käsissä leffaversionsa saaneesta The Shipping News –teoksestaan.
Suomeksi Laivauutisia-nimeä totteleva draama kertoo maahan tallotun mielen uudelleen istuttamisesta. Vieläpä niin, että mainion Kevin Spaceyn tulkitseman miekkosen epäonnistuneen elämän tähteet pistetään kasvamaan Newfoundlandiin routaisille vuonoille. Ympäristön ei pitäisi olla lähtökohdiltaan otollinen, mutta, kas vain, ystävien lämmöllä on oma vaikutuksensa kasvuprosessiin.
Laivauutisia alkaa järisyttävän hienosti, kun Quoyle-jäppisen surkea elämäntarina ladotaan tiivistelmänä ruudulle: Quoylen vanhempien odotukset murenevat, kun maailman pinnallisin nainen tuo hetken lohdun, kantaa äijän lapsen maailmaan ja alkaa sitten järjettömän itsetunnontuhoamisprojektin miestään ja lastaan vastaan. Kierre päättyy vasta, kun nainen myy lapsen adoptoitavaksi, karkaa äksännen petikaveripettäjän matkaan ja menehtyy onnettomuudessa. On sanomattakin selvää, että siinä vaiheessa mies on palasina. Lapsi sentään löytyy vielä surua jakamaan.
Spacey vie päähahmon alussa todelliseksi luuseriuden perikuvaksi, ja sivuroolissa vilahtavaa Cate Blanchettia tuskin tunnistaa paksun meikin ja eräälle naiselle Oscarinkin tuoneiden Push-up-liivien kera. Julianne Moore tulkkaa harmaata yksinhuoltajaäitiä antaumuksella ja jättää kärsivän kaksikon suhteen sopivan etäiseksi, ujosti toisiaan ja lämpöä hapuilevaksi.
Niminäyttelijöiden takana seisoo vahva taustajoukko. Rhys Ifans on oma arvoituksellisesti hymyilevä itsensä, legendaarinen Pete Postlethwaite murisee kokemuksen syvällä rintaäänellä ja paikallisia tähtösiä löytyy muutama loistamaan. Ainoastaan Judi Denchin kieltämättä palkintoja ahminut suoritus jättää kylmäksi… toisaalta, pitää kai Newfoundlandin maisemissa kylmyyttä hehkuakin?
Hallströmille tyypilliset teemat toistuvat, vaikka maisemat ovat lumisemmat kuin normaalisti, mutta suurin tunteenpalo puuttuu. On kuin menosta olisi yritetty pakottamalla tehdä suurtakin suurempaa, mutta päädytty ”vain hienon” draaman poluille. Plussaa siitä, että kaukaa katsottuna Quoylen ja tämän tyttären elämä näyttää sopivan tragikoomiselta, ja lähikuvissa sitten taas juuri sopivan riipaisevalta. Lähemmäksi olisi silti päästy, tunnustelemaan poishaihtuvia kipupisteitä. Nyt lähinnä ihaillaan merta ja järjettömän kauniita pohjoisia maisemia. Kivaa se on sekin.
