Da Vinci -koodin menestys säikäytti katolisen kirkon sen verran tehokkaasti, että elokuvan entistä kirkkokriittisemmälle jatko-osalle (joka siis oikeasti on esiosa Dan Brownin Robert Langdon -tarinoinnissa) pedattiin mahdoton tilanne löytää enää juonen vaatimia kuvauspaikkoja. Vatikaani oli vihainen. Roomakin äkäinen. Mutta ei hätää, Howardin ryhmä rakensi itse uudet duplikaatiot Ikuisen kaupungin tarunhohtoisista kohteista. Ja vähän haiskahtaa siltä, että mahdollisimman hienoihin puitteisiin keskittyessään ja käsikirjoittajalakon kuoppia vältellessään tiimi unohti olennaisimman; sujuvan juonen ja toimivan kokonaisuuden.
Lähdetään vaikka liikkeelle siitä, että Brownin kirjoissa, joista toiseksi kuuluisin Enkelit ja Demonit siis on, on omat isot puutteensa. Niin Da Vinci -koodissa kuin Enkeleissä ja demoneissa kirjailijan into itse elämää suurempiin symboleiden varaan rakentuviin salaliittoihin, vinkeisiin juonikäänteisiin ja paikasta A paikkaan B keskittymishäiriöisen innolla syöksyvään toimintaan on niin suurta, että henkilöt osin unohtuvat. Ongelma on hieman sama kuin vaikka Michael Crichtonilla oli aikoinaan; synnyttäessään tiedemiesten ja tutkijoiden täyttämiä suuria seikkailuja tyyliin Jurassic Park tai West World, itse sankarit jäävät ontoiksi pelinappuloiksi ja dialogi paasaavaan luentomuotoon sinänsä kyllä kiehtovalla reitillä. Brown tukeutuu kirjoissaan tähän reittiin vielä sokeammin. Da Vinci -koodissa Tom Hanks tosiaan pysähtyi satasen vauhdista heittämään luentoja ja sitten jatkettiin seuraavalle tasolle korkealentoista faktan ja fiktion yhdistävää arvoitusta. Mutta tärkeämpi seikka on, että kirjoissa Langdonin pölyttynyt kirjojen varaan rakentuva lähtökohta actionille toimii. Howardin ja hänen luottokäsikirjoittajansa käsissä ei.
Da Vinci -koodin kohdalla käsikirjoittajien tehtävänä oli lähinnä olla uskollinen kirjalle, sillä tarina oli suurelle yleisölle niin tuttu. Heidän piti vain pukata elämä hahmoihin ja tiivistää stooria hiukan. Ja kuinka kävikään? Ylimittainen kiertoajelu ympäri monumenttien onnistui jopa riisumaan Audrey Tautoulta – ei, ei vaatteita, vaan – tämän luonnollisen valovoimaisuuden. Ilman viime vuosina loistonsa löytäneen Hans Zimmerin panosta Da Vincin ihmeellisten koodien tarina olisi jäänyt totaalisen umpiharmaaksi massaksi. No, miten tähän reagoidaan sitten kakkososan kohdalta? Sama tiimi, Hanksista ja Zimmeristä lähtien, palkataan mukaan ja rinta rottingilla tuottajat kertovat, että hei nyt sitte improtaan, daa, tää on elokuvallinen näkemys, tää on sitä jotain! Ja kun kuvausten pitäisi alkaa, on käsikirjoittajatohtori Koepp paikkaamassa Goldsmanin näkemystä ja niillä opeilla lähdetään sitten suurproduktion pariin.
Hetkinen, tässä vaiheessa pitää ihan pysähtyä, sillä elokuvassa sitä pysähtymisen hetkeä ei sitten suodakaan. Enkelit ja demonit on hektinen, silleen ilkeällä tavalla. Kuin se jokaisen tuntema tyyppi, joka osaa puhua paljon ja nopeasti ja jonka puheesta tulee lopulta… niin, luennoitsijan puhetta. Raskasta, tylsää, unettavaa, kuulijoiden lähtökohdat unohtavaa. Oikeastaan tässä kohdalla on jo koossa kaikki rakennusaineet katastrofiin; on Hollywoodin suurimpien liikahiottujen tuotantojen erikoismies Koepp, Goldsman-Howard-akselin suosima tapa tehdä kaikesta liian isoa, omat taidot ylittävää, silti kaikkia miellyttävää kilttiä vaahtokarkkia ja sitten on vielä lähtökohtana kirja, joka on akateeminen ja silti provosoiva luento kaikkien hölmöine antimateriaoletuksineen. Yhtälö on mahdoton.
Tuottajien mainostamat muutokset tarkoittavat käytännössä sitä, että elokuva on edelleen reilusti yli kaksituntinen järkäle, ne muutamat kirjan eläväiset sivuhahmot on sysätty pois, startti on kliseinen ja kirjan ovelahkon juonen terävimmät reunat on karsittu pois… jottei kukaan loukkaantuisi. Niin, jottei kukaan loukkaantuisi. Howard yrittää vaikuttaa edelleen siltä Happy Daysien hymyilevältä pojalta, jonka pitää olla jokaisen unelmavävy – jopa silloin kun käsissä olisi aihe, jolla voitaisiin herättää huomiota, hieman tärisyttää maata viihteen tuttujen peruspilarien alta.
No, Enkelit ja demonit kyllä järisyttelee tehosteidensa puolesta. Räjähdykset ovat näyttäviä ja muutama efektein hiottu kohtaus tosiaan kylmää selkää. Zimmerin usein paatokseen sortuvat isot sävelet ovat nyt kotonaan, toisaalta kun kyseessä on lähinnä muunnelmat edeltäjäleffan ylhäästä päätösbiisistä, voisi musiikki pauhata melkeinpä kovempaakin.
Onnistuneet osatekijät eivät paikkaa loputonta puutelistaa. Hanksin Langdon on tylsä, harmaa, laiska, vetelä, selkärangaton. Hanksin väsymyksen rinnalle on löydetty vetovoimaton nainen, joka saa jo parjatun kirjaversiosankarittaren tuntumaan todella eläväiseltä. Kun nämä kaksi lahnaa sitten uivat idioottien ja tappavaa ongenkoukkua odottavien sivuhahmojen kanssa ympäri Roomaa, meno on haukotuttavaa. Tyyliin ”Ei hitto, onko tämä ADHD-dokkari edennyt tosiaan vasta näin vähän?”. Ja samaan aikaan sille varttiin muinaiset arvoitukset ratkaisevalle Langdonille pitäisi huutaa ”Lääkkeet!”. Ewan McGregor puolestaan taitaa tehdä elämänsä sieluttomimman roolisuorituksen ja oikeastaan Ewanin tulkinta suuria sanoja puhuvasta Camerlengosta näyttää siltä, että joku Boyzonen jäsenistä yrittää breikata pappisviran puolella.
Kirjoja ja elokuvaversioita ei tulisi kovin vakavamielisesti verrata, mutta Dan Brown on teoksissaan tajunnut sen, että uskonto on herkkä sekä keskustelua herättävä aihe, ja toisaalta ihmiset usein rakastavat arvoituksia, mysteereitä. Silotuskoodinsa löytänyt Howard ei tunnu tajunneen kumpaakaan asiaa. Enkelit ja demonit pyytelee ratkaisuillaan anteeksi olemassaoloaan, poistaa murhaajahahmolta pahuuden viitan, ja lukee ennestään nopsat arvoitukset tavalla, jolla koko jännitys nollaantuu.
Täytyy sanoa, että odotan yhä vähemmän sitä päivää, kun Howardin pojan mahtipontisuus talloo alleen myös Stephen Kingin eeppisen päätyö Dark Towerin.
