Batman on kokenut monta vaihetta sitten vuoden 1939, jolloin Lepakkomies esiintyi ensimmäistä kertaa sarjakuvassa. Elokuvallisestikin viittamiehen matka on ollut värikäs. 60-luvun sarjan ja camp-leffan meno kääntyi Burtonin toimesta kahdeksi supersuosion saaneeksi synkistelyksi ja taas vastavoimana äärimmäisen lapselliseksi viedyiksi 90-luvun Schumacher-filkoiksi. Pahasti suunnan hukanneet rymistelyt vaativat kymmenen vuoden toipumisajan, ennen kuin Mementollaan maailmanmaineeseen noussut ohjaaja Nolan palautti Batmanille (ainakin) osan ansaitsemastaan uskottavuudesta.
Schumacheria yhtään puolustelematta on todettava, että hänen lähtökohtansa oli epäkiitollinen jo siitä syystä, että kun Burtonin sarjakuvasankarileffaa turhaan kritisoitiin synkkyydestä (sarjakuvataitelija Millerhän oli vienyt Batmanin 80-luvulla jo samoille poluille), Batmanien yleisilme päätettiin lyödä tarkoituksella… noh, kauniisti sanottuna päin persettä. Tämä ei kahdesti Batmanin pääosan onnistuneesti vetänyttä Keatonia innostanut, joten tuuraaja Val Kilmerin kapeille hartioille pudotettiin liian iso taakka kannettavaksi. Batman Foreverin harhailua korostavat pahisvalinnat, ylinäyttelyllään (jokerimaista?) maanisuutta tavoitelleet Tommy Lee Jones sekä Jim Carrey. Etenkin Carreyn mukanaolo taisi perustua puhtaasti juuri läpilyöneen naamailijan maineeseen kuin niinkään elokuvan tarpeisiin. Toisaalta O’Donnellin Robin-latteuteen ja teiniuhoon nähden Jimmy-boyn irvistely on jopa nautinnollista.
Batman-saagassa Forever on kaukana Burtonin tai Nolanin leffakaksikkojen tasosta, mutta toisaalta myös valovuoden edellä pohjaan karahtanutta seuraajaansa ja trikooleikeistä silkkaa komediaa tehnyttä Batman & Robinia. Ts. vaikka happoa roiskiva, kaoottinen toilailu käy raskaaksi, ei hommaa tarvitse jättää puolitiehen ja huokaista ”nyt kävi näin”. Mutta myönnettävä se on, että Val Kilmerin munattoman Batmanin, O’Donnellin Robin The Korvispojan ja haukotusrytmitetyn kässärin yhdistelmää ei pelasta edes punapäisen Nicole Kidmanin hymy tai paikoin komeasti kajahtavat Elliot Goldenthalin leffasävelet. Forever on loistava vain mitä tulee sen mauttomaan värinkäyttöön.
