Twilightin, Vampyyripäiväkirjojen sun muiden tämän hetken vampyyrihypetysten tarjoama massavirta saa tahtomattaankin katsojat kiinnostumaan myös näistä aidoista ja alkuperäisistä vampyyrifilmeistä. Bram Stokerin tiiliskiviromaanin (sekä vuoden 1927 näytelmän) pohjalta löyhästi filmatisoitu Dracula on kuningas genressään.
Herra Renfield (Frye) matkustaa Transsylvaniaan hieroakseen asuntokauppoja salaperäisen kreivi Draculan (Lugosi) kanssa. Kreivistä liikkuu kylillä epämiellyttäviä huhuja: väitetään, että hän yön tullen joisi elävien ihmisten verta pysyäkseen voimissaan. Varoituksista piittaamaton Renfield kävelee suoraan ansaan, mutta vampyyrin purema ei suinkaan tapa häntä, vaan antaa hänelle aivan uudenlaisen elämän. Pian tämän jälkeen Lontooseen saapuu rahtilaiva kuolleen kapteenin ohjaamana. Kukaan ei kiinnitä huomiota laivan ruumaan sullottuihin multalaatikoihin, joista kaksi sisältää vallan ikävän yllätyksen.
Tapahtuu muutama katumurha, joiden seurauksena kaupungin asukkaat alkavat olla varuillaan. Ylhäisöpiireissä vaaralle ollaan kuitenkin sokeita, ja kun Lucy Weston (Dade) sekä hänen ystävänsä John Harker (Manners) ja Mina Harker (Chandler) tapaavat kreivi Draculaksi itsensä esittelevän herrasmiehen, on jo liian myöhäistä. Ainoastaan viisas tohtori Abraham van Helsing (Van Sloan) tuntuu tietävän tilanteen todellisen puolen…
Samana vuonna filmattuun Frankensteiniin verrattuna Dracula on selkeästi enemmän kauhuelokuva. Filmin alkupuolen hidas eteneminen paisuttaa askel askeleelta katsojan odotuksia. Kun vampyyri saa ensimmäisen uhrinsa, sitä huomaa istuvansa naulittuna paikoilleen ja tuntevansa vaisua jännitystäkin, vaikkei verta näy pisaraakaan. Draculan kiehtovuus perustuukin sen utuisiin maisemiin, taitaviin kuvakulmiin, paikoittaiseen hiljaisuuteen ja tahattomaan koomisuuteen – naruilla liikuteltavat lepakot ja kreivin jämähtänyt tuijotus kun eivät nykypäivän leffabisneksessä juuri pure.
Arvostellessani Frankensteinia vertailin näiden kahden klassikkokauhurainan näyttelijätyötä. Béla Lugosi teki Draculana kiistatta elämänsä roolityön ja humaltui siitä niin, ettei vielä kuollessaankaan suostunut laskemaan viittaa harteiltaan. Dwight Fryelle taas on annettava tunnustusta loistavan hullusta esiintymisestään hämähäkkejä janoavana sekopäänä. Frankensteinista poiketen Dracula kuitenkin kompastuu pahasti sivurooleihinsa. Van Sloanin ontohko van Helsing-tulkinta kelpaa vielä katseltavaksi, mutta muut näyttelijät ovat onnistuneet sössimään roolinsa pahemman kerran. Helen Chandler on takuulla valittu Minaksi ainoastaan kauniiden kasvojensa vuoksi, ja jotta hänen taitamattomuutensa ei pistäisi liikaa silmään, on vastanäyttelijäksi asetettu lähes yhtä toivoton Manners. Loput hahmot on tuupattu elokuvassa niin taka-alalle, ettei heidän esittäjillään ole edes mahdollisuutta näyttää taitojaan.
Dracula on kuitenkin vampyyrifilmien kiistaton klassikko, eikä sivunäyttelijöiden osaamattomuudesta voi rokottaa tähteä enempää. Elokuva kannattaa katsella ennakkoluulotta ja suvaitsevaisesti, sillä tietenkään se ei aiheuta samanlaisia kauhunväristyksiä kuin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Oivaa viihdettä ja jännitystä (sekä hailakkaa draamaakin) Dracula kuitenkin tarjoaa.
