Jos viime kesänä Hollywood tarjosi tukun toimintaseikkailuja, tämä kesä onkin sitten ollut hiljaisempi. Kunnon räiske ja ruttaus nielee rahaa, ja talouden alamäki alkaa näin näkyä myös leffoissa. The Taking of Pelham 1 2 3 on yksi kuluvan kesäkauden toimintapätkistä, mutta se on kierrätystuote. Alkuperäinen kaappausdraama, jota muuten tähdittivät ruttunaamastaan tuttu Walter Matthau ja mm. Tappajahaissa näytellyt Robert Shaw, kiersi Suomen leffateattereita jo vuonna 1975.
Nykyaika näkyy ja kuuluu The Taking of Pelham 1 2 3:ssa musiikkivideoista lainailtuina hidastuksina, läppäreinä, kännyköinä ja jo alkutekstien aikana jytkyvänä tusinaräppinä. Tusinasta ja läppäreistä puheen ollen – yhtenä elokuvan sponsorina on selvästi toiminut Sony, sillä sekä elokuvan pääroistolla, eräällä panttivangilla ja tämän tyttöystävällä on kaikilla käytössään Sony Vaio -kannettavat. Luulisi, että New Yorkin kaltaisessa miljoonakaupungissa näkyisi muitakin alan tuotemerkkejä, mutta tämän elokuvan todellisuudessa on toisin.
Jos tuo 1970-lukulainen kaappausdraama onkin nyt pintapuolisesti nykyaikaistettu, sisältään uusi versio on silkkaa mennyttä. Pahat jätkät ovat vuosia vanhaan tapaan kiireestä kantapäähän todella pahan näköisiä ja kuuloisia, eikä voimatoimia vaativissa tilanteissa näy yhtään naista. Toisaalta on ehkä hyväkin, että naiset on jätetty pieniin sivurooleihin, sillä tämän leffan tekijät tuskin olisivat osanneet laatia vanhan käsikirjoituksen pohjalta elokuvaa, jossa olisi ollut edes yksi uskottava isompi naisrooli. The Taking of Pelham 1 2 3:ssa ei oikeastaan ole kuin kaksi kunnollisesti kirjoitettua osaa, Denzel Washingtonin lievästi mahakas junanlähettäjä Garber ja John Travoltan antaumuksella tulkitsema rosmo nimeltä Ryder. Esimerkiksi Ryderin porukkaan kuuluva Ramos (Guzmán) on niin karkeasti hahmoteltu hölmön roistonlällyrä, ettei hänen toivo kauaa kuvissa näkyvän. Muut Ryderin porukasta jäävät sitäkin olemattomammiksi kehitelmiksi, eikä vastapuolenkaan hahmogalleria juuri hihkaisuja kirvoita. Mitä nyt James Gandolfinin esittämä pormestarihahmo on sentään kohtalaisen huvittava vallanpitäjän irvikuva.
Mutta eipä niillä sivuhahmoilla niin väliä, kun kaksi keskeisintä henkilöhahmoa kuitenkin ovat kiinnostavia. Washington tekee Garberistaan leppoisan toimistomiehen, joka sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Travolta taas sykkii roolissaan kuin kireäksi pingottunut hermo, ollen näin oiva vastakohta Washingtonin Garberille. Pelhamista 13:23 lähteneen metrojunan kaapparin ja metron liikenteenvalvonnassa työskentelevän hepun välille syntyy tästä syystä hyvää dialogia. Paine puristaa kumpaisestakin kiinnostavaa informaatiota. Mutta kun varsinainen puhevaihe on ohi ja kaapparin on aika saada vaatimansa, leffa kompastelee. Toiminta toki näyttää hyvältä, mutta… Moottoriajoneuvoja tuhotaan löysin perustein ja leppoisasta toimistotyöläisestä leivotaan asesankaria – nämä ovat koko elokuvan räikeimpiä älyttömyyksiä.
Rytmillisesti ja roolituksellisesti The Taking of Pelham 1 2 3:ssa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Vaikka leffan käsikirjoitus onkin kuin kevytkolaa, sen nieleminen on kohtalaisen helppoa. Kevyenä kesätoimintapätkänä The Taking of Pelham 1 2 3 on siis ihan mukiinmenevä tapaus.
