Kenneth Branagh on tämän hetken tuotteliain Shakespeare-filmatisoija. Hänen Henry V:nsä ja Hamletinsa olivat komeita, useamman katsomisen kestäviä teoksia. Jopa Paljon melua tyhjästä, joka näytelmänäkin on kehnonlainen, sai Branaghin käsissä uutta hohtoa. Niinpä sitä odottaa jotakin, kun vastaan tulee Branaghin Shakespearea. Huhujen mukaan Turhaa lemmen touhua ei ollut hääppöinen valkokankaalla. Aijai.
Turhaa lemmen touhua syntyy, kun Ranskan kaunis prinsessa (Silverstone) saapuu Navarraan. Paikallisen kuningashuoneen jäsenet (Nivola, Branagh jne.) ovat vannoneet opiskelevansa seuraavat kolme vuotta omissa oloissaan ja pysyttelevänsä kaukana mm. naisista tämän ajan. Pahus vain, että naiset tunkevat paikalle juuri silloin, kun olisi vähiten tarvis. Asetelma on kieltämättä houkutteleva, joten Branaghin kiinnostus näytelmään ei ollut ihme. Harmi vain, että mies innostui vähän liikaa. Hän päätti siirtää tarinan viime vuosisadalle, sotavuosiin, ja muuttaa sen musikaaliksi. Aijai.
TV-ruutuun typistettynä elokuva ei näytä koreografiallisesti niin onnettomalta kuin valkokangaskoossa. Kasti vetäisee onnessaan, kukin kykynsä mukaan, muutamia musikaalihistorian hittejä, mm. Fred Astairen tunnetuksi tekemän lemmenlurituksen Cheek to Cheek. Kunniaa tehdään myös Esther Williamsin vesibalettimusikaaleille eräällä irrallisella uima-allasnumerolla. Höttöinen ja hajanainen leffa sortuu omaan vanhanaikaisuuteensa. Parhaimman, vaikkakin rutinoituneen roolin heittää sidekickisi palkattu Nathan Lane. Alicia Silverstone on taas nykymittapuulla niin surkea, että ihmetyttää miten hän yleensä pääsi tähän produktioon. Voivoi.
