Kas, jos ritarilla on tarina, ja se on kerrottava ajanmukaisin maustein, niin miksei ritaria silloin laitettaisi ratsun selkään taistelemaan komedian saranat huonosti öljyttyinä ja Queenin We will rock you taustalla rokaten.
Ottaen huomioon, että ohjaajakäsikirjoittaja Helgeland on taikonut käsikirjoituksia loistoelokuviin kuten Menneisyyden ote tai L.A. Confidental, niin Ritarin tarina kyllä ratsastelee tasaisilla teillä. Jopa junnaa paikallaan, syvempää otetta saamatta. Ryhmällä itsellään on kai ollut hauskaa peitset ojossa seikkaillessaan, mutta tämä riemu ei roiskahda ruudulle asti.
Helgelandin huima kontrastinen idea on siis ollut yhdistää muinoinen ritarimeno samanaikaisesti Rocky-henkiseksi nousuksi, satiiriksi nykyaikojen urheilutapahtumakäytöksistä ja vielä komediaseikkailuksi niin, että taustalla soi vain nykyaikainen rock. Idea vaikuttaa kunnianhimoiselta, mutta toteutus näyttää loppupeleissä elikkä finaalissa vain yhdeltä tusinaseikkailulta tusinaseikkailujen loppumattomassa virrassa. Lennokas musa- ja näyttelijävalintalinja joka tapauksessa poiki nipun MTV Movie Awards –ehdokkuuksia. Mm. komeimmasta suutelointikohtauksesta. Huomatkaa kirjaimien lievä ironinen kallistuma.
Puvustuksen aikahypyissä ja ristiriidoissa on hieman pointtia (ts. pointittomuutta, jota Helgeland lienee halunnut), ja muutama kohtaus jopa vääntää huulia hymyyn, mutta auttamattomasti Ritarin tarina on leffa, jonka unohtaa hetkessä kokonaan. Yhden illan hauskanpito, jos näin sallittaneen sanoa. Satiiri sykkii hetken, mutta siinäpä se sitten onkin. Jo castingin ja seikkailuhengen vuoksi voisi silti olettaa naiskatsojan tykästyvän ritareiden peitsitaisteluihin paljon innokkaammin.
