Halloween 2ssa ensimmäisen osan suurin virhe on korjattu jo ilman mitään yritystä; Zombieta ei enää kahlitse se tosiasia, että elokuva olisi remake klassikosta. Ykkösen suurin vika oli se, että sen piti myös olla remake alkuperäisestä Halloweenista. Tämä jatko-osa, vaikka sisältääkin kunnianosoituksia sille, ei ole remake alkuperäisestä kakkososasta, vaan täysin oma elokuvansa. Zombien visio saa myllertää vapaasti ruudulla sekä hyvässä että pahassa.
Kaksi vuotta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen sarjamurhaaja Michael Myersin (Tyler Mane) ruumista ei mystisen onnettomuuden jälkeen olla löydetty, ja Myersin sisko Laurie Strode (Scout Taylor-Compton) on vanhempiensa murhien jälkeen muuttanut yhteen Annien (Danielle Harris) ja hänen isänsä, sheriffi Brackettin (Brad Dourif) kanssa. He asuvat rauhassa maalla Haddonfieldin vieressä olevilla pelloilla, ja Laurieta vainoavat yhä surulliset muistot kahden vuoden takaisesta halloweenista. Nyt on taas se aika vuodesta, ja Myers vaeltaa läpi maiden ja mantujen päästäkseen siskonsa luokse.
H2 eroaa suuresti kaikista elokuvista, joita sarjassa on aiemmin nähty. Yksi näistä eroista on uskallus ja sitä kautta myös kunnianhimo. Zombie rohkenee tehdä aivan erilaista materiaalia kuin ylipäänsä kauhuelokuvissa nykyään nähdään. Alkukantaista symboliikkaa sisältävät otokset ja loppupuolen italialaista gialloa mukaileva kohtaus ovat tästä mainioita esimerkkejä, ja osoittavat että Zombie on tahtonut urakalla muuttaa koko sarjaa parhaansa mukaan, ja täten ajaa sitä täysin uuteen suuntaan. Eräs toinen suuri ero on Myersin hahmon inhimillistäminen. Ykkösessähän hän oli aikuisena pitkälti sekopäinen murhakone vaikka lapsena tätä synkkää tulevaisuutta pohjustettiinkin välillä hienosti, välillä huonommin. Nyt hänestä on kehkeytynyt ihan aito psykopaatti pahuuden ilmentymän sijasta. Tätä kuvastavat monet asiat, joista päällimmäisinä Halloween-faneille jäänevät mieleen Myersin maskittomuus ja varsin överiksi vedetyt ääntelyt. Maskittomuus voi muuten pelästyttää monia, mutta vakuutan sen, ettei sen pitäisi olla ongelma. Itse olen ns. hardcore Halloween-fani, ja minua ei häirinnyt lainkaan Myersin maskittomuus. Elokuvan kontekstissa se on täydellinen ja sopiva ratkaisu, ja toimii ihmeellisesti Myersin inhimillistämisessä. Ethän sinäkään jaksaisi vaellella kahta vuotta kuminaamari päässä?
Zombie loistaa myös taas kerran hahmojen luonnissa, ainakin silloin kun hän panostaa niihin. Laurie Strode on upeasti kehitetty etenkin alkupuolen traumanjälkeisissä tunnelmissa. Psykologikeskustelu varsinkin jää mieleen hyvin positiivisena näyttönä siitä, että Rob-poju osaa kuvata dialogikohtauksia joissa on tunteellista latausta ja erittäin hyvää kameratyöskentelyä. Hän myös nostaa kässärissään esille syväluotaavasti Myersin motivointia ja syitä murhaamiselle äidin ja nuoren Myersin ilmestymisten lisäksikin. Hän nostaa esille aikaisin freudilaisia ja kiinnostavia kysymyksiä Michaelin murhanhimoisuudesta, ja tämä oli uutta ja yllättävää Halloweeneja useaan kertaan katsoneellekin allekirjoittaneelle. Harvoin tulee sovellettua näin hyvin psykologiaa, vaikkakin sitä on melko vähän, ns. perusslasherin murhaajahahmoon. Surullista kyllä, Zombie lankeaa käyttämään kässärissään aivan naurettavia deus ex machinoita ja etenkin se, että puolet miehistä kuvataan taas perversseinä maajusseina on todella häiritsevää. Tämä mieskuvaus ei ole vain sovinistista koska se alentaa naisia, vaan myös täysin miestä sukupuolena alentavaa paskapuhetta joka on elokuvassa vain Zombien outojen mielihalujen tyydyttämiseksi. Kummatkin nämä typerät asiat typistyvät alun kohtauksessa, jossa Myersia ruumisautolla kylmiöön ajavat kuskit juttelevat kuolleen naisen nussimisesta ja törmäävät sitten lehmään jotta Myers voi paeta syntyneen kolarin seurauksena.
Halloween 2 tuntuukin koko elokuvan keston ajan joltakin aivan toiselta kuin Halloween-elokuvalta. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, ettei leffa perustu sille että Myers tappaa ihmisiä, vaan enemmän sille, miten ihmiset ovat suhtautuneet hänen alkuperäiseen tappoputkeensa. Tämä on realistinen näkökulma asiaan, mutta ikävä kyllä elokuvan kaiken realistisuuden tuhoavat loppupuolella materiaksi muuttuvat haamut. Joskus Halloween 2ssa on siis hyviä hetkiä, joskus huonoja. Kaikista selvintä tämä on kohtauksissa, joissa kuvataan ihmisten kanssakäymistä keskenään. Useimmiten Zombie luo upeaa, hienovaraista ja suoraansanottuna kaunista yhteenkuuluvuuden tunnetta hahmojensa välille, kun taas välillä hän vain viljelee Junoa kopioivaa kökködialogia fuck-sanoilla terästettynä överiksi vetäville näyttelijöille.
Näyttelijöistä puheenollen, Scout Taylor-Comptonin Laurie jäi edellisessä osassa hyvin pinnalliseksi henkilöksi, mutta nyt kiitos hänen uuden ahdinkonsa, pääsee Scout näyttämään mihin kykenee näyttelijänä. Hänen roolisuorituksensa erittäin ongelmallisena teininä osuu napakymppiin, sillä se on realistinen ja välillä suorastaan riipaiseva. Surullista kyllä tämä tulee oikeastaan Zombien kässärin takia esille vain suurimpien ahdinkojen ja terapeuttihaastattelujen aikana, eikä niinkään muuten, koska elokuvan käsikirjoitus ei salli suurempia Oscar-suorituksia. Taylor-Compton kuitenkin siis onnistuneesti todistaa olevansa erittäin hyvä näyttelijä noinkin nuoreksi naiseksi. Malcolm McDowellin tohtori Loomis taas on täysi mulkku ja hullu kusipää, joka tekee mitä tahansa rahastaakseen kirjoillaan. McDowell osaa näytellä häntä juuri sopivana, jolloin emme ikinä ole täysin varmoja onko hänellä oikeasti kunnioitusta esimerkiksi Myersin murhien kohteita kohtaan vai jahtaako hän vain rahaa. Loomis jättää täten hahmona katsojallekin mukavasti ajateltavaa, vaikka lopulta totuus paljastetaan.
Michael Myersia näyttelee tässäkin osassa entinen vapaapainija Tyler Mane. Komean parran kasvattanut miekkonen on täysin erilainen Myersina kuin kukaan ennen häntä, ja elokuva toki vaatii juuri tätä. Mane murisee, kävelee ympäriinsä maskitta ja lopussa jopa sanoo valitun sanan tohtori Loomisille. Myersin roolissa ikävä kyllä suurin osa näyttelystä toteutuu, kuten aina, minimalistisuuden kautta. Oma pikku Hulk Hoganimme on sisäistänyt tämän, ja etenkin hänen katseensa tuntuu usein pelottavan läpitunkevalta. Minun pitää vielä mainita Brad Dourif näyttelijöistä, joka on varmasti yksi aliarvostetuimpia nykynäyttelijöitä kiitos Chucky-roolinsa, johon hän jämähti. Hän varastaa show’n jokaisessa kohtauksessa jossa hän on, sillä Dourif ymmärtää, että näyttelyssä ei ole kyse siitä, mitä näyttää, vaan siitäkin, mitä kuplii pinnan alla. Dourifin ilmeistä ja puheesta erottaa aina, että hänellä on hirmuinen huoli lapsensa ja Laurien puolesta. Loppupuolella rooli yltyy lähes maaniseksi, kun herra pääsee kunnolla revittelemään. Hänen itkunsa on myös itkuntäyteisessä elokuvassa ainoa, joka peräti toi palan kurkkuun.
Ikävä kyllä Halloween 2ssa on edeltäjänsä tavoin hyvin kehnosti sitä itse kauhua. Karmivuutta löytyy parissa pidemmässä otoksessa, mutta Zombien käsitys raa’asta kauhusta ja terrorista on se, että soitetaan dark ambientia tosi kovalla ja heilutetaan kameraa. Kauhu ja jännitteen välittyminen katsojalle vaativat paljon enemmän kuin kameramiehen ADHD-sairautta ja metallisia kalkkeita taustamusiikiksi. Kauhun pitäisi syntyä katsojan sisällä, katsojan päässä. Sen ei pitäisi syntyä siitä, että tulen pahoinvoivaksi koska en saa mitään selvää tapahtumista. Pakko silti myöntää, vaikken tyylistä kokonaisuudessaan pidä, toimii se erittäin lyhyinä sykähdyksissä hyvin. Jos Myers ilmaantuu ja tappaa, tulee tietynlainen ahdistava ja kauhea tunnelma ruudulta suoraan katsojalle. Ikävä kyllä suurimman osan ajasta Zombie pakottaa Michaelin ajamaan takaa jokaista uhriaan jopa useita minuutteja. Jokainen käytetty sekunti vähentää kauhua ja pelkoa, ja siksi tämä ei vain yksinkertaisesti toimi. H2ssa onnistutaan luomaan aidosti pelottavaa tunnelmaa harvoin, ja sekin onnistuu pitkälti erittäin karmivan musiikin avulla, ja myös sen, että minua ainakin pelotti niissä kohtauksissa, joissa en nähnyt mitä tapahtui. Kun Halloween 2 antaa mielikuvitukselle tilaa laukata, pelotti minua huomattavasti enemmän kuin silloin kun se näytti kaiken graafisessa komeudessaan. Onneksi edellämainittuihin kauhukohtauksiin on tuotu sentään variaatioita murhatavassa ja koreografiassa; enää Myers ei puukota kaikkia raadoiksi, vaan käyttöön pääsee mm. kengän kanta ja raaka voima. Tämä tuo hieman vaihtelua koko touhuun, ja vireyttää hyvin elokuvan gorekohtauksia.
H2 on kaunis elokuva. Kuvaaja Brandon Trost on saanut eläviä, joskus pehmeitä ja joskus rosoisia sävyjä syksyiseen maisemaan. Leffan kliimaksi on repäisty suoraan Argenton gialloista valaistuksensa suhteen, ja se toimii paitsi kunnianosoituksena myös varsin intensiivisenä tunnelmankohottajana. Zombie onnistuu luomaan hyvinkin komeaa kuvastoa yksinkertaisilla ja kliinisillä värimaailmoilla sekä lähes täydellisellä puvustuksella. Etenkin Myersin maski lienee sarjan parhaimmistoon kuuluvia. Ikävä kyllä lavastajat vetivät aivan käsittämättömän överiksi esimerkiksi Laurien huoneen, joka näyttää teini-ikäisen crack-huoran parittajaltaan saamalta asunnolta college-tytön kämpän sijasta. Zombie tuntuu rakastavan myös juxtaposition käsitettä. Joskus se onnistuu, esimerkiksi Brad Dourifin syödessä pizzaa näemme Myersin syömässä koiraa, ja kontrasti on mukavan raaka ja ankara. Se toimii. Mutta sitten suurimman osan ajasta, esimerkiksi teinien juhlinnan ja kuristuskuoleman yhdistelmä, se ei toimi lainkaan.
Halloween 2 on siis täysin erilainen kokemus kuin muut sarjan edustajat. Yksinkertaisen murhamatkan sijasta siitä löytyy paljon enemmän kunnianhimoa; se kuvaa post-traumaattista ahdistusta erittäin osuvasti ja sen sisällä olevat perhe- ja henkilödynamiikat ovat erinomaisten näyttelijöiden ja osittain tunteisiin iskevän dialogin ansiosta kiehtovaa seurattavaa. Leffa kuitenkin kaatuu osittain Zombien tapaan tehdä sivuhahmoista typeriä bimboja tai sovinistisikoja, ja ylilyötyyn ja aivan liian tiheään tahtiin tapahtuvaan goreiluun. Se on silti selvästi Halloween-sarjan eniten yrittävä osa ykköstä lukuunottamatta, ja kuuluukin viime vuosien slashereiden kärkikastiin nimenomaan siksi, että se ei kumarra kliseille vaan luo omanlaisensa kokonaisuuden.
