Haluaisin väittää Paolo Sorrentinon parhaan vieraankielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittanutta Suurta kauneutta ylipitkäksi, tekotaiteelliseksi sekamelskaksi, mutta jollain oudolla, kierolla tavalla elokuvassa on jotain lumoavaa.
Elokuva käytännössä kertoo Jep Gambardella (Toni Servillo) -nimisestä kirjailijasta, toimittajasta sekä seurapiirikuninkaasta, Rooman ylhäistössä. Hän kokee jonkinlaisen kriisin täytettyään 65-vuotta ja etsii elämässään seuraavaa askelta.
Melkein meinasi hermo mennä elokuvan 13-minuuttisessa aloitusjaksossa, jossa kuvataan musiikkivideoissa enemmän käytetyllä katkonaisella tyylillä satunnaisia ihmisiä siellä täällä: ihmisiä aukiolla; vieraita juhlissa ja sanaakaan dialogia ei kuulu eikä elokuva liiku suuntaan tai toiseen narratiivisesti. Tuskastuin, koska pelästyin koko elokuvan olevan samanlaista. Mutta silti jäin elokuvan pariin, kuin tuijottamaan sitä ihmetyksissäni, että näinkin voi tehdä elokuvaa!?
Minua kiehtoo elokuvan epäsovinnainen huumori. Minua kiehtoo elokuvan rytmi. Minkä otoksen on ohjaaja valinnut seuraavan edellistä. Luulenpa, että juuri sillä, että katsoja joutuu arvuuttelemaan, mitä tulee seuraavaksi ja jatkuvasti nostamaan kulmakarvojaan kohtauksen järjettömyydelle (tai järjellisyydelle!) elokuva toimii kokonaisuutena niinkin hyvin kuin se toimii. Viittaukset niin italialaisen elokuvan mestareille kuin italialaisen muotokuvataiteen tai kirjallisuuden tai filosofian mestareille ovat ilmeisiä. Aivan kuten hienoimmat taideteokset; kaikki ei ole niin suoraviivaista – paljon jätetään katsojan tulkittavaksi.
Elokuvan visuaalisuus on toki ihailtavan kaunista ja se kuvaakin Roomaa kuin menneenä maailmana. Rohkenisin epäillä, että jos nyt matkustaisin kyseiseen kaupungiin, se olisi pölyinen, likainen, täynnä meteliä ja turisteja – melkein päinvastainen kuvaus Jep Gambardellan rauhallisesta idyllistä, jota kai voi Roomaksi kutsua. Mutta visuaalisuus on tässä elokuvassa muutakin. Jo heti alussa katsoja tutustutetaan uhkaavalle kuolemalle; joku saa sydänkohtauksen nähtävyyspaikalla. Vähän väliä nunnia ilmestyy nurkan takaa pitkin elokuvaa. Näillä vihjataan siihen, että myös Jep Gambardella on alkanut tuntea elämänsä ehtoopuolella kuoleman läsnäolon ja tämä osaltaan ajaa häntä eksistentiaaliseen kriisiin tai kuten Erikson sitä nimittäisi: kehityskriisi. Jep Gambardella joutuu pohtimaan onko hänen elämänsä ollut elämisen arvoista.
Jos ei ehkä mikään miellyttävin kokemus, ainakin yksi muistettavimmista. Suuri kauneus voittaa rakenteellaan, joka sykkii kaikkea sitä vastaan, mitä elokuvantekemisestä tiedämme. Rohkeaa, ajatonta, kaunista, haastavaa, vaikeaa, mielenkiintoista. …elämä ja elokuva.
