Vuosi on 1969. Mainen yliopistossa – kuten muuallakin – on paljon Lennonin näköisiä partasuita. Jokaisen marisätkää sauhutteleven opiskelijan huulilta voi lukea “Piis”. Alan Parker poikkeaa joukosta siten, että kiskaisee sätkän lisäksi myös ranteitansa auki. Ja kun nyt Stephen King –novellin tiimoilta leffaillaan, niin toki lapsuudentraumat, kalmankylmät vibat ja auto(-onnettomuude)t sulloutuvat mukaan Parker-pojun tarinaan.
Ohjaaja Mick Garris ei ole ensimmäistä kertaa Kingin matskun parissa, vaan Riding the Bullet on jo neljäs King-sovitus tämän b-kauhuun erikoistuneen jässikän CV:ssä. Moista vuosien kokemusta ei välttämättä huomaisi, sen verran peruslinjalla kuoleman kyydissä köröttelevä leffa on.
Riding the Bullet on alun perin pelkkä netissä julkaistu ministoori, mutta herra Mick on päättänyt muoksia tarinaa räväkämmäksi ja pistää Alanin koville. Tulos ei ole kaikkein miellyttävintä, joskaan ei silkkaa ulostettakaan. Alkuperäisteos nojaa vahvasti yhteen moraaliseen kysymykseen ja kovin kingimäiseen juoneen – mahtipontisen tunteellista loppusegmenttiä myöten. Lisäksi hieman keskinkertaisella stoorilla on voimavaranaan Alanin kokema jäätävä painajaismatka. Leffaversio hukkaa jälleen kerran paljon fiiliksestä ja poistuu painajaisista korniuden poluille.
Garris on selvästi tykästynyt kriittisiin kohtiin sovitettuun sähkökitarasoundiin (not so bad!), ja nopeasti leikattuihn spookyspooky-efekteihin (very very bad!). Pienehkö budjetti paistaa läpi ja visuaalinen kikkailu kääntyy itseään vastaan. Näyttelijätyö on pääosin karmivaa luokkaa. David Arquetten George Stabb -suoritus sentään erottuu edukseen, joskaan siihen erottumiseen ei nyt vaadita paljoa. Erika Christensen on totaalisen pihalla hymyroolissaan ja pääosajannu Jackson ei vakuuta.
Riding the Bullet on lapsellinen ja reilusti ylipitkä viritelmä (naps, naps, 30 min pois!). Se, minkä Garris on tarkoittanut cooliksi lisäksi leffaversioon, on pelkkää halpiskauhumössöä, joka vesittää stoorin pointin. Alussa Parker on paikallinen Tomi Putaansuu monsteripiirrustuksineen ja rockunelmineen, mutta jo puolivälissä homma on muuttunut kehnoksi vesipiipputrippipainajaiseksi. Ja “kehno” on edellisessä painotettavana sanasena. Lopun muistelusanailut iskevät tällä suunnalla, mutta helpostipa ne voi tulkata myös siirappisiksi. Rajoilla liikutaan. Aivan kuten stoorissakin: kiikunkaakun kuoleman reunalla…
Fun is fun, done is done. Toivottavasti filmiryhmällä oli hauskaa, sillä lopputulos ei ole mikään häikäisevin elokuvan historiassa. No, pääseepä Bullet kiitämään ja kuolemanpelko kukoistamaan.
