Hella W antaa julisteensa ja trailerinsa, mutta myös synopsiksensa perusteella luvan odottaa kiehtovaa tarinaa. Julisteessa silhuettina esiintyvä nainen uhkuu voimaa ja salaperäisyyttä. Elokuvan trailerissa huomio kiinnittyy valon ja varjojen leikkiin sekä Hellan aikaa upeasti henkivään puvustukseen ja lavastukseen. Ihan kuin tässä olisi komein ja puhuttelevin kotimaistuotanto vuosiin!
Elokuvalta ei saisi odottaa niin suuria. Elämänkertaelokuva on muutenkin hankala genre; jos haluat kuvata mahdollisimman absoluuttista totutuutta, teet dokumentin. Jos taas haluat kokeilla rohkeasti kohteesi ja itsesi rajoja, teet jotakin sellaista kuin Todd Haynesin I’m not There (2007) tai Pekka Lehdon The Real McCoy (1999). Kolmas tapa on tehdä kohteesta tosipohjainen näytelmäelokuva. Käsikirjoittaja Outi Nyytäjä ja ohjaaja Juha Wuolijoki ovat edenneet jälkimmäistä polkua. Se on vaihtoehdoista hankalimpia, sillä ihmiselämä, vaikka alun, keskikohdan ja lopun sisältääkin, ei ole luonnostaan kovin elokuvallinen. Hella W:kin sisältää monia kohtia, joissa Hella istuu kirjoittamassa, autossa tai tönöttää jossakin muussa triviaalissa puuhassa. Sen sijaan ne jännittäviltä kuulostavat asiat, kuten suhteiden ylläpito silloiseen Neuvostoliittoon tahi muihin maihin kuitataan melkeinpä pelkillä hymyillä ja kädenpuristuksilla.
Hella Wuolijoen ihmissuhdetaitoja, voimakkuutta ja arvovaltaa voi jopa epäillä tämän elokuvan antaman kuvan myötä. Näemme, että hintelä aviomies sysää Hellan lattialle. Näemme, miten oma tytär (Kuusniemi) halveksii Hellaa, eikä rouva osaa kuin tuijottaa hölmönä takaisin. Kun Hella sitten lopulta vielä vakoilusyytösten myötä joutuu vedelle ja leivälle, hänen syyttömyyttään pohjustetaan niin rankasti, että hahmosta on lähteä loppukin mahti. Olen lyhyen mutta kohtalaisen monipuolisen elämäni aikana nähnyt läheltä johtotehtävissä toimivia naisia, jotka ovat tätä hahmoa rautaisempia rouvia. Elokuvan kuvaama Hella ei vaikuta henkilöltä, joka olisi vielä kaiken kohtaamansa höykytyksen jälkeen pystynyt esimerkiksi johtamaan Yleisradioa.
Elokuvan isoimmat ongelmakohdat ovat dramaturgiassa ja käsikirjoituksessa. Tiina Weckström on kaikin puolin oivallisen oloinen valinta Hellaksi. Hänen ja monen muun näyttelijän kyvyt eivät kuitenkaan pääse erinomaisesti esiin, koska tilanteet etenevät kuin kengurubensiinillä tankattu auto; tässä on Hella huvittelemassa – töks – tässä on Hellan perhe-elämää – töks – tässä esittelemme tarinan kertojan, hän on vielä lapsi ja vaikutuksille altis, jota emme valitettavasti osaa kyllin korostaa – töks – sitten selvitämme sanoin sellaista, jonka kuva kertoisi moniselitteisemmin – töks…
Välillä elokuva kertoo osittain samaa tarinaa kuin Jörn Donnerin Kuulustelu (2009). Kuten siinä, Hannu-Pekka Björkmanin esittämä viranomainen kuulustelee myös tässä leffassa vakoojaksi epäiltyä Kerttu Nuortevaa (Heiskanen). Donner hivutti mielenkiintoisia puolia esiin kuulustelijastakin, Wuolijoki ja Nyytäjä pitävät hahmot yksioikoisina.
Välillä Hella W:ssä on aistittavissa kotimaisen elokuvan mustavalkokauden tunnelman tavoittelua. Efektiä korostavat Hella Wuolijoen teksteihin perustuneiden Niskavuori-elokuvien, Juurakon Huldan ja Vihreän kullan kohtauksista haalitut otteet, joita on sisällytetty Hella W:hen. Näiden otteiden myötä elokuvaan tulee mukaan tahatonta komiikkaa, vaikka esimerkiksi Emma Väänänen tai järkähtämätön Rauni Luoma pystyvät esitellyissä rooleissaan vakuuttamaan edelleen. Rauni Luoman vilahtaessa kuvassa aloin pohtia, millaisen elokuvan esimerkiksi Edvin Laine (mm. Niskavuoren Heta, 1952) olisi Hella Wuolijoesta tehnyt. Luultavasti tätä dramaattisemman. Sellaisen elokuvan Hella Wuolijoki olisi varmasti ansainnut, nyt tekijät voivat olla ylpeitä lähinnä tyylikkäästä ulkokuoresta.
