Akira Kurosawa on Japanin ylivoimaisesti tunnetuin elokuvaohjaaja. Hänen 50 vuotta kestäneeseen ohjaajanuraansa mahtui kaiken kaikkiaan 31 elokuvaa, joista parikymmentä on saanut kansainvälistä huomiota. Kurosawan massiivisen uran viimeiseksi elokuvaksi jäi vuonna 1993 valmistunut Ei vielä. Osuvampaa nimeä ei viimeinen elokuva olisi voinut saada.
Elokuva kertoo opettajasta nimeltä Hyakken Uchida, joka on saanut oppilaidensa kunnioituksen olemalla mukava ja reilu heitä kohtaan. Vähän ennen toisen maailmansodan alkua hän kuitenkin lopettaa opettamisen ja aloittaa kirjailijanuran. Oppilaat kunnioittavat vanhaa opettajaansa niin paljon, että käyvät katsomassa häntä vielä opintojen jälkeenkin. Sodan jälkeen opettajasta ja oppilaista onkin tullut erottamaton joukko, jonka voima perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen. Oppilaat alkavat järjestää Hyakkenin 61-vuotissyntymäpäivänä ”Ei vielä” –juhlia, joiden tarkoitus on toivottaa hänellä hyvää ja pitkää elämää. Siinä on koko elokuvan juoni pähkinänkuoressa, sillä Ei vielä ei juhli tapahtumien määrällä, joten tapahtumarikasta katselukokemusta odottavan kannattaa jättää elokuva suosiolla väliin.
Hyakken Uchidaa näyttelevä, elokuvan tekohetkellä melkein 80-vuotias, Tatsuo Matsumura tekee ihailtavaa jälkeä vanhana opettaja ja kerää katsojan sympatiat puolelleen heti ensimmäisten minuuttien aikana. Vitsejä laukova vanhus, jonka sydän on puhdasta kultaa, on Kurosawan ehkä herttaisin hahmo ja se toimii todella hienosti, kun on kerran kyse ohjaajaneron viimeisestä elokuvasta. Muun näyttelijäkaartin tehtävä on lähinnä piirittää opettajaa ja naureskella hänen vitseilleen sekä laulaa hänen kanssaan. Tiedän, ettei hieman yli kaksi tuntia naureskelua ja laulua kuulosta kovinkaan hyvältä, mutta Ei vielä onkin siitä erikoinen tapaus, ettei se ole pelkkä elokuva, vaan Kurosawan pitkät jäähyväiset koko elokuvamaailmalle.
Kurosawa rakentaa elokuvansa hyvin pienien asioiden ympärille. Hyakkenin suurimmat ongelmat elokuvan aikana ovatkin kadonnut kissa ja sodan aikaisissa pommituksissa palanut talo ja uuden löytäminen. Mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä jos on pystynyt sulattamaan Kurosawan muidenkin elokuvien hitaan tarinankerronnan ja hahmojen rakentamisen. Ensikosketukseksi mestarin elokuviin en tätä kuitenkaan suosittele, sillä uskoisin sen olevan liian vaikeasti sulatettava, mutta jos Kurosawan leffoista löytyy edes jonkinlaista kokemusta, on Ei vielä kertakaikkisen mahtava elokuvakokemus.
Elokuva sisältää paljon lauleskelua, naureskelua ja nostalgiaa. Opettajan sekoittaa hyvin helposti Kurosawaan itseensä, ja se lienee ollut tarkoituskin. Kun Hyakken huutaa ”Ei vielä”, voisi sitä olla melkeinpä varma, että sanat tulevat suoraan Akiran sydämestä, kun hän haikeana ilmoittaa elokuvan kautta luopuvansa suurimmasta rakkaudestaan, elokuvien teosta. Lopussa oleva opettajan nuorille suunnattu puhe, jossa hän kehottaa noudattamaan unelmaansa ja tekemään töitä sen eteen, on semmoinen tunneshokki, että katsoja meinaa suorastaan purskahtaa itkuun. Jos tuo ei ole Kurosawan jäähyväispuhe, niin mikä sitten? Elokuva jättää haikean, mutta hyvän olon ja samalla lopettaa erään kaikkien aikojen hienoimmista ohjaajanurista. Haluankin vielä itse kiittää Akiraa noista viidestäkymmenestä vuodesta, jotka ovat porautuneet ikuisiksi ajoiksi elokuvan historiaan. Kurosawa lopetti tyylillä, ja katsoja huomaakin hokevansa elokuvan jälkeen sen nimeä yhä uudestaan ja uudestaan.
nimimerkki: Nosoki
