Kun sain kuulla Stan Winstonin kuolleen oli minun pakko kunnioittaa hänen muistoaan parhaaksi katsomallani tavalla. Päätin katsoa hänen esikoisohjauksen Pumpkinheadin. Moni ei varmasti miellä Winstonia ohjaajaksi, sillä hän on tunnetumpi efektipuolella. Juuri siksi ei olekaan mikään ihme, että hän on päätynyt ohjaamaan Pumpkinheadin.
Pumpkinhead on legenda, demoni voidaan summonoida paikalle, jos joku on tehnyt pahaa jollekin viattomalle. Ed Harley saa kokea tämän. Joukkonuoria saapuu Edin omistaman kyläkaupan eteen harjoittelemaan motocrossia. Ed lähtee hoitamaan asioitaan ja jättää poikansa kaupalle. Pojan koira juoksee keskelle motocrossnuoria. Poika tietysti säntää perässä, jonka seurauksena yksi jätkistä ajaa vahingossa pojan päälle. Nuoret jättävät pojan kuolemaan. Myöhemmin Ed palaa kaupalle ja löytää poikansa kuolleena. Ed päättää kostaa ja manaa paikalle demonin jota kutsutaan Pumpkinheadiksi. Pian hän saa kuitenkin huomata tehneensä virheen, joka on mahdoton perua.
Winston on ottanut paljon vaikutteita muista 80-luvun ”hirviökauhuista”, mutta onnistuu tekemään Pumpkinheadista paremman ja pelottavamman pahiksen kuin mitä kuvittelisi. Kasarilla nimittäin tehtiin toinen toistaan surkeampia kauhuelokuvia joissa jokin hirviö riehui tappamassa porukkaa. Suurin osa näistä oli camp-huumorilla kasaan lyötyjä dollarin kuvat silmissä kyhättyjä helppoheikki filmejä. Pumpkinhead ei ole sitä, vaan se luottaa aidosti tunnelmaan ja teemoihin. Efektien tietty ollessa rautaa, onhan asialla alansa paras.
Winston onkin löytänyt mukavan poppoon tekemään Pumpkinheadista elävän. Hirviö ei ole ollenkaan kuminen, vaikka sitä se varmasti kuitenkin on. Kurpitsapää liikkuu jouhevasti tappaen porukkaa mielikuvituksellisen hienosti. Efektitiimi on käyttänyt mielikuvitustaan jokaisen tapon tulessa eteen. Jokainen kuolema on ainutlaatuinen eikä toistoa tule.
Kaikki elokuvan roolit ovat osuneet kohdilleen. Kusipäät ovat kusipäitä, nössöt nössöjä ja Lance kovis. Toisin sanoen isot mulkut saavat palkkansa juuri niin kuin pitääkin ja nössöt hissuttelvat taustalla, kun Lance matsoilee vatsalihastensa kera. Lancen tuima katse syöpyy elävästi katsoja verkkokalvoille, kun hän löytää kuolleen poikansa. Uskallan jopa sanoa, että Lance Henriksen tekee uransa parhaan roolin. Tämä on rohkeasti sanottu sillä miehen tililtä löytyy monta ikimuistoista roolia, joista itselleni rakkain tämän lisäksi on Jesse Hooker Near Darkissa.
Jottei menisi ihan toisen leffan hahmojen kehumiseksi niin mainitaan nyt vielä muutama sana jatko-osista. Joku läskipää sai päähänsä tehdä ensimmäisen jatko-osan 1994, jonka jälkeen kolmatta osaa saatiin odottaa aina vuoteen 2006, joka sitten poiki vielä yhden pökäleen. Joko tuottajilla on ideat lopussa tai sitten he ovat aivokuolleita, koska en näe Pumpkinheadin toistamisessa mitään järkeä. Tämä toimi parhaiten kasariasenteella, ja nyt ei enää eletä kasarilla tahi tehdä niitä samalla asenteella. Tuomitsen jatko-osat hitaaseen kuolemaan. Ehkä nyt olisi aika manata Pumpkinhead paikalle ja pistää jatko-osien tekijät kärsimään.
