Iskikö Duncan Jonesin Kuu (Moon, 2009) sinuun visuaalisella tasolla kuin asteroidi planeetan kamaraan? Avaruuteen sijoittuvilla tieteissarjoilla tuppaa olemaan ikävä tapa plörähtää saippuaoopperoiksi. Brittiläinen Moonbase Alpha, eli toiselta nimeltään Space: 1999, on toista maata. Vaikka sarja onkin vuosikymmenten takaa, sen visuaalinen ilme on yhtä hieno kuin Jonesin Kuun. Juonen puolesta näillä kahdella tekeleellä ei ole mitään muuta tekemistä keskenään kuin se, että molempien tapahtumat sijoittuvat Telluksen Kuuhun.
Space: 1999 voisi olla brittien Star Trek, mutta ainakin ensimmäisellä kaudellaan tämä Gerry ja Sylvia Andersonin luomus välttää sujahtamasta minkään kovin korkealentoisen tripin puolelle. Tai, on tietysti makuasia, mitä pitää korkealentoisena. Kun NASA viime lokakuussa (jälleen) törmäytti pari laitetta Kuun pintaan, saadakseen siellä aikaan tietyn reaktion, Space: 1999:n lähtökohta saattoi nousta tuolloin jonkun mieleen. Siinä Avaruusasema Alphalle komennuksen saanut miehistö muokkaa tuota Maan kiertolaista niin innokkaasti, että aiheuttaa Kuun suistumisen radaltaan (jo) 13. syyskuuta 1999. Sarjan ensimmäinen jakso kuvaa koko onnettomuuden seikkaperäisesti. Aitoja Kuun maisemia ja meillä 1970-luvulla tunnettua avaruusteknologiaa mukailevat lavasteet tekevät huikean kuuloisesta tapauksesta realistisemman oloisen.
Visuaalinen puoli ei kuitenkaan ole kaikki. Space: 1999:ssä näyttelijät ottavat itsensä sopivan vakavasti kuin shakespearelaisessa draamassa. Martin Landaun esittämä komentaja John Koenig on nimeään myöten maltillisen kuninkaan ja leppoisan miehen kaltainen. Hän on harkitsevampi kuin joku kapteeni Kirk mutta silti toimintaa kaihtamaton. Hän ei jää huuli pyöreänä ihmettelemään, mitä tehdä Kuun pyörähtäessä omille teilleen. Komentajan hienovireisestä esimerkistä muutkin alphalaiset ottavat tilanteen partiopoikamaisella valmiudella; aina pitää olla valmis. Kun tähän yhdistyy englantilainen hillittyys, voi sarjaa kuvata jopa kiehtovaksi. Vaikka Kuu, Alpha ja sen miehistö joutuisivat kuinka omituisiin tilanteisiin tahansa, kuten esimerkiksi jaksossa Guardian of Piri, sarjan ensimmäistä kautta ei ole silti turhan hankala ottaa tosissaan. Kyseisessä jaksossa puolet päähenkilöistä alkaa käyttäytyä tosin niin järjettömästi ja vieläpä niin mielikuvituksellisin elementein varustetulla planeetalla, että koko kauden uskottavuus on juuri ja juuri vaarassa romahtaa. Käsikirjoituksessa onnistutaan kuitenkin lopulta hilaamaan show pois totaalisen farssin mustasta aukosta.
Koenigin lisäksi Space: 1999:ssä on kolme muuta merkittävämpää hahmoa, joista ehkä hieman yllättäen Koenigin kanssa liki tasavertaiseksi nousee Barbara Bainin tohtori Helena Russell. Russell on kaikin puolin kypsempi naisihminen kuin monien muiden tieteistarinoiden näkyvimmät naishahmot. Onko hän sitten äärimaskuliinen, hurjan näköinen kuin Kuun pimeältä puolelta kaavittu malminäyte tai ärsyttävä kukkahattutantta? Ei mitään näistä, mutta ei myöskään siis mikään napa paljaana ja tissit törössä liihotteleva päiväuni. Jos naishahmoja jaotellaan vain kahteen kastiin, olisi Russell kuitenkin enemmän madonna-tyyppiä kuin huora.
Russellin ja Koenigin väliltä on turha hakea romanttista kipinää. He ovat tiimitoimijoita yhdessä kahden muun ismpaan rooliin nostetun hahmon, eli seikkailuhenkisyyttä huokuvan lentäjä Alan Carterin (monissa tieteisarjoissa X-Filesistä Farscapeen piipahtanut Nick Tate) sekä Einsteinin vinkeyttä omaavan professori Bergmanin (Barry Morse) tavoin.
Space: 1999:n ensimmäisen kauden jokainen episodi kertoo yhden tarinan. Vaikka päätapahtumapaikka onkin staattinen, Kuun pinnalla jököttävä asema, Kuun kulkeminen omilla poluillaan suo mahdollisuuden tuoda sarjaan välillä uusia hahmoja. Moni tarina kuitenkin pysyy Alphan sisällä, kuten epäonnisen teknikko Anton Zorefin tapaus episodissa Force of Life. Zorefia esittää muuten tumma ja nuoruuttaan salskea Ian McShane, jonka naama on monille ehkä tutumpi antiikki-aiheisesta rikossarja Lovejoysta tai Deadwoodista karkeana Al Swearengenina. Mies on tunnistettavissa, mutta tosiaan monin tavoin vielä kohtalaisen nuori – olkoonkin, että hänellä jo tuolloin oli takanaan useampia tv-esiintymisiä.
Avaruusasema Alphan seikkailut eivät missään vaiheessa ehkä kirvoita sellaisia hihkaisuja kuin vaikkapa värikkäämmän Buck Rogersin tai kaikkien tieteissarjojen esitaatto Star Trekin kuvaamat avaruusmatkat. Se on kuitenkin ulkoiselta ilmeeltään niitä paremmin säilynyt ja sisällöltään muutenkin sellainen, ettei aika vieläkään ihan heti sen ohitse porhalla. Vaikka jotkin sarjan kuvaamat tilanteet hipovat mielikuvituksen rajoja, vakaan hillitty kerronta ja näyttelemistyyli pitävät kokonaisuuden varsin miellyttävänä.
Mainittakoon muuten vielä FutureFilmin julkaisemasta Volume 1-boksista: vaikka lisämateriaaleja ei tässä paketissa olekaan, on lootan kansitaide aivan erinomaisen tyylikästä. Mustana ja punaisena kiiluva avaruus sopii sarjan henkeen.
