Kaikkien aikojen kuuluisimman suomalaisen elokuvaohjaajan Mikko Niskasen esikoisteos Pojat jaksaa riemastuttaa ja herkistyttää yhä useampia katsojapolvia ja on ehdottomasti yksi kotimaisen elokuvataiteen kulmakiviä pistämättömän ajan- ja nuoruuskuvauksen ja Paavo Rintalan romaaniin perustuvan erinomaisen käsikirjoituksen vuoksi. Ei myöskään pidä väheksyä mestarillista loppukohtausta, joka viimeistään syöksi (Vesa-)Matti Loirin suomalaisen elokuvan tähtitaivaalle.
Eletään 1940-luvun alkua. Toinen maailmansota jyrää halki Euroopan ja tänne Suomeenkin Oulun perukoille saapuu saksalaisia sotilaita junalasteittain. Viiden hengen poikaporukka Raksilasta (Vesa-Matti Loiri, Pentti Tarkiainen, Hannu Vironmäki, Uti Saurio, Markku Söderström) päättävät aikansa kuluksi ryhtyä tekemään kauppaa solttujen kanssa koulusaksan avustamana ja poikien trokaaminen alkaakin tuottaa sievää tulosta pian, puolin ja toisin. Mutta mahtuuhan poikien elämään muutakin kun bisnestenteko tylsistyneiden sotilaiden kanssa, koulua käydään vaihtelevalla menestyksellä ja paikoin sodan julma ja raaka, riipaiseva todellisuus koskettaa läheltä jopa koulua käyvien jannujen kotikontujakin…
Pojat on ansainnut huiman klassikkoarvonsa kiistattomasti. Elokuva on yksi rehellisimmistä ja realistisimmista lapsuuskuvauksista mitä olen nähnyt, nuorten pääosaesiintyjien elkeissä ei ole teatraalisuuden häivääkään, mutta ennen kaikkea Pojissa hätkähdyttää valmistumisajankohtaan nähden sangen suorasukainen sodanvastainen paatos, mikä ei ollenkaan ylly sietämättömiin mittoihin. Hienot roolityöt puolin ja toisin tukevat inhimillistä sanomaa ja valittamisen sanaa ei ole. Viimeistään kotimaisen elokuvahistorian kaikkien aikojen eittämättä kuuluisin loppukohtaus lyö jalat alta.
(Tämä kohtaus kuuluu mielestäni jokaisen yleissivistykseen mutta jos joukosta kuitenkin löytyy tynnyrissä kasvanut yksilö, joka ei sitä tunne, kehotan sulkemaan silmät NYT.)
Lopussahan debyyttiroolinsa erinomaisesti suorittavan Vesa-Matti Loirin äiti on lähtemässä Saksaan “Fritz-sedän” kanssa ja Wesku juoksee hädissään liikkuvan junan perässä huutaen äitiään kyynelten lomasta. Poika saa hetkeksi kiinni viimeisen vaunun perästä, mutta ote irtoaa ja poika jää makaamaan ratapihalle – yksin. Kohtaus on kuvattu sydäntäriipaisevasti ja iskee suoraan katsojan selkäytimeen. Pelkkä loppukohtaus tuo luonnollisesti vähintään yhden tähden elokuvan lopulliseen pistemäärään.
(Nyt silmät saa taas avata.)
“Grabbarnan” ansioita ei käy kiistäminen. Tämä teos teki sekä Niskasesta että Loirista tähden ja kuuluu ehdottomasti historian parhaimpiin debyyttiteoksiin, Citizen Kanen ohella. Jollet ole vielä katsonut, korjaa virhe välittömästi.
