Virvatuli kuuluu Louis Mallen uran pessimistisimpiin ja eniten minimalistista tyyliä tapailevimpiin aikaansaannoksiin. Pohjana olevan romaanin on kirjoittanut natseja sodan aikana tukenut ja siksi vaikeuksiin joutunut Drieu la Rochelle, joka käytti tarinansa esikuvana itsemurhan tehnyttä ystäväänsä. Vuonna 1945 melko pian vapautumisensa jälkeen myös Rochelle itse riisti oman henkensä.
Virvatulessa päähenkilö Alan Leroy on alkoholiongelmiensa vuoksi hoidettavana sairaalassa ja tuntee lopun alkaneen, kun ote ystäviin herpaantuu yhä enemmän. Kaikki läheiset ihmiset, hänen rikas vaimonsa mukaan lukien, ovat sulkeutuneita omiin ympyröihinsä ja Alan alkaa tekemään radikaaleja johtopäätöksiä nähden joskus rakastamiensa ihmisten tyytyvän nykyään hänen mielestään liian keskinkertaiseen ja kompromissien täyttämään värittömään elämään.
Virvatuli on Mallen elokuvaksi visuaalisesti säästeleväinen, sillä siinä on paljon keskitytty kuvaamaan päähahmon apaattisia ja elämän kärsimysten kuluttamia kasvoja, jotka toisaalta kieltämättä kertovat kaikenlaista olennaista hänen sisäisestä piinastaan. En luonnehtisi elokuvaa silti millään tavalla raskassoutuiseksi, sillä jatkuvasti katsojalle syötettävällä dialogilla on minimaalisesti tyhjäkäyntiä ja jokainen sanottu sana vie päähenkilöä omalla tavallaan kohti lopullista ratkaisua.
Teos ei tarjoa ratkaisuja ongelmiin, vaan havainnollistaa katsojalle traagisen hahmonsa angstin syitä ja seurauksia. Siinä tutkitaan sosiaalista kanssakäymistä näyttäen useita sivuhahmoja ruudulla varsin vähän aikaa ja näin katsoja saadaankin hienosti tarkkailemaan Alanin käytöstä ja hänen reaktioitaan tasaisena virtana eteen tuleviin pettymyksiin. Valitusta linjasta ei päättäväinen ohjaaja poikkea, ja Erik Satien pianosävellyksillä maustetaan hienovaraisesti raskasta sanomaa.
