Saunan kuumuudessa se idea kuulemma syntyi. Tarina kuunatsien hyökkäyksestä ja Sarah Palinin näköisestä taulapäästä USA:n valtiaana. Ja eihän se visio pelkkinä paperille väännettyinä sanasina tai kasana hohtavia kirjaimia ruudulla tunnu vielä miltään; ei paljoa kummoisemmalta kuin lauma maailmanpelastajaöljynporaajia avaruudessa.
Mutta tästä saunaideastapa sikisi lopulta elokuva, joka paitsi herätti natsit onnistuneesti henkiin, mutta myös sytytti pienimuotoisen tarinansa liekin isoksi roihuksi. Sellaiseksi, josta kasvanee tänä keväänä iso (ja ansaittu!) ilmiö muuallakin kuin Suomessa.
Osaselittäjänä elokuvan ilmeiselle menestykselle tulee tietenkin olemaan sen puhutteleva teema. Natsit ovat monissa pöydissä täysin vaiettu aihe ja nyt ne yhtäkkiä singahtavat keveän poliittisen satiirin ja scifi-eepoksen välimaastossa liitelevän elokuvan pääosaan. Swastikat eivät tällä kertaa kuitenkaan pelota tai kauhistuta, vaan päinvastoin Iron Sky julistaa tasa-arvoa jopa kauniilla tavalla. Ihmiskunnan sotaisan menneisyyden tiedostaen ja silti valloittavaa huumoria valkokankaalle syösten.
Käsikirjoittajat ovat tiedostaneet, että synkkä aihe todella vaatii sukelluksen sekä elokuvan että ihmiskunnan historiaan. Elokuvahistorian osalta viitataan niin Chaplinin Diktaattoriin kuin lukuisiin scifi-tuotosten merkkipaaluihin. Ja kukapa olisi uskonut, että elokuvan Perikato niin usein kelattu klassikkokohtaus taipuisi sekin vielä kerran hymyilyttävään muotoon. Ihmiskunnan synkkiä hetkiä läpi kelatessaan elokuva onnistuu tavoittamaan tason, johon komediaelokuvien “opetuskohtaukset” eivät yleensä yllä. Aidon puhuttelevuuden siis.
Iron Sky osaa siis olla oikeaan aikaan oivaltava ja oikeaan aikaan vitsinsä pudotteleva teos. Toisaalta ohkaisimmillaan Iron Sky on vain silkka alleviivatun eurooppalainen (eli ilkikurisen pisteliäs) ja suoraviivainen näkemys jenkeille rakkaista katastrofielokuvista. Luultavasti tämän takia elokuva on saanut ylleen myös muutamia syytöksiä siitä, ettei se käyttäisi kaikkea aiheen tarjoamaa potentiaalia. Iron Skyn yksi suurimmista voimavaroista on kuitenkin siinä, että se ei ulkoisesti eroa elokuvien megatuotannoista, vaikka budjetti todellisuudessa on vain noin 7,5 miljoonaa euroa. Ja se kaikkein suurin voima on taasen siinä, että (toisin kuin niiiiiin monissa megatuotannoissa) tuon vahvasti CGI-koristellun kuoren alla on suuri sydän, joka sykkii elokuvalle ja elokuvan klassiselle kerronnalle (tätä väitettä tukee mm. Plazassa suoritettu leffanjälkeisilmetarkkailu, jossa havaittiin erityisen paljon haltioituneita ilmeitä ja ylistävää puheensorinaa).
Myös näyttelijöiden ja puvustuksen osalta Iron Sky onnistuu. Siinä missä sitä nykyään saa hämmästellä, miten Tarantinon natsileffa oli jopa tylsähkö ja elokuvatuottajajumalaksi ristitty Spielbergkin onnistuu syytämään niin ohkaista ja näyttelijävalinnoiltaan sielutonta shaibaa kuin Terra Nova, joutuu Iron Skyn kohdalla puolestaan ihmettelemään, mistä nämä kaikki starat löytyivät. Kuun pimeältä puoleltako? Peta Sergeantin mainoslafkasielunsyöjätärnainen on mainio ja Götz Otton Adler-tulkinta on jylhyydessään komea. Miinuksia lueteltaessa Christopher Kirbyn Washington-hahmon liialti korostettu letkeys ei aivan istu kokonaisuuteen, vaikka parit isot naurut näinkin taataan, ja Julia Dietze joutuu puhaltamaan melkoisen kliseisen naisosansa henkiin.
Koska teksti alkoi saunamaininnalla, on jossakin määrin oikeutettua myös päättää se saunavertaukseen; visio Iron Skysta on pieni pino tuohta ja ensikipinä saunanpesässä. Nyt vuosia myöhemmin sauna on lämmin ja sen verran monia muita saunavaihtoehtoja eksoottisempi, että sen (ilmeisen kovalla työllä tuotettu) lämpö houkuttelee luokseen vielä pitkään ensimmäisten hype-napullistenkin jälkeen. Tiivistettynä: loistoleffa!
