Waltz With Bashirista riitti vuotensa festivaalimylläköissä puhetta yllin kyllin, mutta ne kansainvälisesti tunnetuimmat, isot palkinnot jäivät saamatta. Oscareiden ja Kultaisten palmujen puute ei johdu ainakaan millään muotoa elokuvan huonoudesta, sillä Ari Folmanin animaatiodokumentti on kuluvan vuosituhannen toistaiseksi ravisuttavimpia teoksia.
Lähtökohtana on Libanonin sota ja erityisesti Sabran ja Shatilan verilöyly 1982. Dokumentaristi Folman oli tuolloin itse paikalla, muttei omien sanojensa mukaan muista tapahtumista mitään. Tapahtumien kulku aukeaa palapelimäisesti ystäviä haastattelemalla. Vaikka tarkastelemmekin sotaa Folmanin viitekehyksestä, israelilaisena Libanonissa, dokumentti kasvaa käsittelytapansa ansiosta nopeasti yksittäistä sotaa suuremmaksi kokonaisuudeksi: yleisinhimilliseksi pohdinnaksi syyllisyydestä, mielestä ja sen luomista puolustuskeinoista käsityskykymme rajat ylittäviä hirveyksiä vastaan.
Dokumentti on toteutettu lähes kokonaan animaationa, mikä on elokuvan luonteen kannalta jotakuinkin nerokas ratkaisu. Muoto tukee erinomaisesti kerrontaa, jossa muistikuvien ja fantasian välimaasto on hatara. Jokainen dokumenttielokuva on väistämättä subjektiivinen, ja Folman pitkän linjan tekijänä tiedostaa tämän. Waltz With Bashir on mitä ilmeisimmin ollut hänellekin vain yksi vaihe henkilökohtaisen trauman prosessoimisessa. Tarinassa on kohtaus, jossa psykologi kertoo sodan keskellä kylmähermoisesti käyttäytyneestä amatöörivalokuvaajasta: ”Hän uskotteli itselleen olleensa tapahtuneen ulkopuolella. Sota oli hänelle vain elokuvaa.” Kunnes kamera hajosi.
Folman ei kuitenkaan tyydy vain tarjoamaan omaa näkemystään tapahtuneesta, vaan haastaa samalla katsojansa kyseenalaistamaan omat kokemuksensa. Miten paljon yhteiskunta ja kansallinen historiankirjoitus vaikuttavat siihen, miten näemme itsemme ja tähänastisen elämämme?
Visuaalisesti elokuva on huiman kaunista katseltavaa. Hahmot on piirretty sarjakuvamaisen pelkistetysti, mutta verrattaessa heitä oikeisiin henkilöihin jälki tuntuu hämmentävän uskolliselta. Väripaletin sävyjä käytetään harkiten ja tehokkaasti. Cut-out –tyylillä toteutetut animaatiot etenevät sulavasti ja tapahtumista huolimatta säilyttävät rauhallisen, hypnoottisen rytminsä. Kaikkea tätä siivittää Max Richterin jumalainen musiikki, joka siirtyilee ahdistavan elektronisesta äänimaailmasta kamariklassiseen ja takaisin hämmästyttävän luontevasti. Jopa sotakentällä tunnelma liikkuu runollisesti kuin unessa – kunnes puolustusmekanismit lopulta särkyvät ja todellisuus iskee vasten kasvoja.
Waltz With Bashir on yksi hienoimmista animaatioista, dokumenteista ja sotaelokuvista mitä olen koskaan nähnyt. Se on muodoltaan kuumehoureisen lumoava ja sisällöltään raadollisen rehellinen, siksi myös ahdistava. Ennen kaikkea sen sanoma on humaani, ajaton ja koskettava. Tästä painajaisesta herää mielellään, mutta katsomista ei tarvitse katua hetkeäkään.
