2010-luvulla nähty suoratoistopalvelujen räjähdysmäinen nousu on ollut ehkä parasta, mitä animaatiolle on tapahtunut vuosikausiin: nykyisin jokaisella pienemmälläkin palveluntarjoajalla on taskussaan studio jos toinenkin tuottamassa omalle maksavalle yleisölleen korkeatasoisia ja massasta erottuvia genren helmiä, joita ei enää tarvitse turhalla riskillä kierrättää teatterien ja videovuokraamojen kautta, vaan kuka tahansa voi halutessaan nauttia omansa vaikka taskusta löytyvällä halvalla älykännykällä. Pelkästään muutaman viimeisen vuoden kuluessa on löytänyt tiensä eetteriin niin paljon tasokasta ja persoonallista animaatiota, ettei yhdellä ihmisellä ole enää mahdollistakaan niitä säällisessä ajassa katsoa, saati sitten erikseen arvostella.
Disneyn ja Pixarin kaltaisten vakiintuneiden jättiläisten taskussa nopeasti kasvanut kilpailu tuntuu syöneen niin yleisöä kuin alan osaajiakin, sillä vaihtoehtojen ollessa vähintäänkin riittoisia alan huippuammattilaisten ei enää ole tarvinnut tyytyä huonoihin sopimusehtoihin ja hankalaksi heittäytyviin rahoittajiin, vaan erimielisyyksien ilmetessä tavallisella rivimiehelläkin on nykyisin mahdollisuus vaihtaa mielekkäämpään työnantajaan. Eipä siis ihmekään, että suuri osa Disneyn vanhan kaartin parhaista nimistä onkin viimeisen vuosikymmenen kuluessa jättäneet entisen työnantajansa, vaihtaneet hiippakuntaa tai siirtyneet nauttimaan eläkevuosistaan, milloin Disney taas on itse jaellut mielivaltaisia potkuja John Lasseterin kaltaisille aikamme johtaville kansainvälisen tason animaation ja tarinankerronnan mestareille.
Disney-Pixarin vasta edellispäivänä ensi-iltansa nähnyt, nuoremman tekijäsukupolven ja ohjaushommista kokemattoman italialaisen Enrico Casarosan käsistä lähtöisin oleva Luca on lapsille suunnattu tyylipuhdas kesäelokuva, joka kertoo kahdesta italialaisessa kalavedessä asuvasta ja ihmisinä esiintyvästä merihirviölapsesta sekä näiden ystävyydestä lähikylässä asuvan pikkutytön kanssa. Lucan tarinan tyyli lähentelee silmiinpistävästi Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin rennompia tuotoksia, kuten [movie]Kikin lähettipalvelu[/movie]a ja [movie]Naapurini Totoro[/movie]a, joissa ei välttämättä ole pitkiin aikoihin minkäänlaista lineaarista etenevää juonta, vaan vähäeleinen kerronta keskittyy enemmän lasten keskinäiseen ystävyyteen ja asioiden spontaaniin tapahtumiseen.
Oikeastaan Lucan markkinointia ja tekijöiden haastatteluja lukiessa Hayao Miyazakin nimi tuntuu muutenkin tulevan hävyttömän paljon esille niin tarinasta, animaatiosta kuin hahmojen designistakin puhuttaessa. Todellisuudessa Hayao Miyazaki on ollut alansa supertähti jo viimeistään 70-luvulta asti kauan ennen kaupallista läpimurtoaan, ja jokainen [movie]Lupin III: Cagliostron linna[/movie]n jälkeen ilmestynyt genrensä tuotos ympäri maailmaa on imenyt ilman ylimääräistä mesoamistakin enemmän tai vähemmän vaikutteita juuri mestarilta itseltään, joten tällainen tarpeeton mehustelu ja aiheen ylikorostaminen eivät välttämättä kerro muusta kuin tekijöiden itsensä epävarmuudesta ja uskon puutteesta omaan osaamiseensa. Miyazakilla itsellään ei ole mitään tekemistä Lucan kanssa.
Jos nyt lähdetään oikeasti perkaamaan Lucan ansioita ja heikkouksia, huomataan nopeasti, ettei vertailu nimenomaan animaation Kurosawaan ehkä sittenkään ole kauhean fiksu veto. Luca esimerkiksi on ehkä tarkoitettu päämäärättömäksi lapsuuskuvaukseksi, mutta todellisuudessa se vain rönsyilee loputtomasti erilaisten ideoiden, sivujuonten ja suoranaisten absurdien kerronnallisten aukkojen ristiaallokossa: ensimmäinen kolmannes itse tarinasta on klassinen “kala kuivalla maalla” -kertomus, jossa päähenkilöt lähinnä kummastelevat uutta ympäristöään, pian sekaan heitetään Pixarin kehnoimpiin lukeutuva roistohahmo, puheet jostain suuresta kilpailusta, seuraavaksi ystävyys kokeekin jo kolauksen koko riidan tullessa unohdetuksi jo seuraavassa kohtauksessa ja viimeisenä niittinä toinen merihirviöistä haluaisi päästä ihmisten kouluun. Lucan loppuessa en enää ollut edes varma, oliko kyseessä siis tarina koulusta, kilpailusta, itsensä hyväksymisestä vai lapsuuden ystävyydestä, sillä elokuvan fokus ei oikein tunnu olevan niissä missään.
Lucan käsikirjoitus onkin kauttaaltaan harvinaisen kankeaa jälkeä, mitä vielä erikseen korostaa, ettei merihirviöiden sielunelämää esimerkiksi kuvata muutamia pinnallisuuksia pidemmälle, nämä vain mystisesti muuttuvat ihmisiksi noustuaan vedestä maan pinnalle. Tarinan edetessä merihirviövanhemmat lähtevät ihmisiksi muuttuneina kylään etsimään lapsiaan, jotka nämä yrittävät paljastaa roiskimalla astiasta vettä jokaisen vastaan tulevan lapsen päälle tai tönäisemällä näitä lähimpään suihkulähteeseen tai katuojaan. Samaan aikaan katsojalle kerrotaan kyläläisten pelkäävän ja nähdessään myös tappavan merihirviöt, joten julkisesti merihirviölapsiaan etsivät ja paljastavat merihirviövanhemmat uhkaavat ainakin teoriassa lähinnä tapattaa itsensä ja perheensä. En halua alkaa syyttää Lucaa ilkeäksi tai häijyksi elokuvaksi, sillä uskon kokemattomien tekijöiden vilpittömyyteen, mutta mielestäni tällaista käsittämätöntä huolimattomuutta ei satoja miljoonia maksavasta Pixar-spektaakkelista saisi löytyä kirveelläkään.
Hahmojen designista itsestään voi ainakin sanoa, että Studio Ghiblistä nimellisesti vaikutteita saanut lapsekasta “CalArts” -tyyliä muistuttava yksinkertainen jälki sopii tällaiseen satukirjamaisempaan teokseen kuin nakutettu. Disney-Pixarin tuotokseksi animaatiosta itsestään ei juuri voikaan luonnollisesti pahaa sanaa sanoa, mutta tässä tapauksessa se kärsii lähinnä pintaansa syvällisemmästä eksistentialistisesta ongelmasta. Animaation taiteen varsinainen ydinhän ovat genren mahdollistama rajaton mielikuvitus sekä luovassa mielessä täysin kahlitsemattomat kerronnan keinot, joiden raskaana hintana on kuitenkin tekniikan vaativuus sekä näyteltyyn elokuvaan verrattuna jättimäiset tuotantokustannukset. Tästä nimenomaisesta syystä animaatiota tyypillisesti hyödynnetäänkin fantasiahenkisten tarinoiden, tyylitellyn toiminnan, karikatyyrien ja muiden vastaavien todellista elämää jännempien aihepiirien “makeammassa” kuvauksessa. Vähän liiankin maanläheisellä Lucalla ei mielestäni olekaan minkäänlaista syytä olla olemassa superkalliina animaationa, sillä se ei hyödynnä genrensä mahdollisuuksia tarpeeksi tehdäkseen yhtään mitään näytellylle elokuvalle tavatonta.
Näinpä siis tulkoon vielä jokaiselle opiksi ja ojennukseksi, ettei ole kauhean viisasta lähteä vertaamaan julkisesti omaa tuotostaan kaikkien aikojen mestarin vastaaviin, sillä näin tulee lähinnä korostaneeksi heikkouttaan ja vikojaan sekä antaneeksi yleisölle täysin vääränlaisia odotuksia oman luomuksensa suhteen. En ehkä olisi itsekään kiinnittänyt Lucaan virheisiin näin pikkutarkasti huomiota ellen olisi aiempien vihjailujen perusteella jo kättelyssä odottanut jotain todella suurta vain joutuakseni lopulta pettymään. Liian kunnianhimoiset vertailut suuria tunteita herättävien tekijöiden ja teosten välillä lähinnä pilaavat tahattomasti ilon monelta.
Kauneinta taiteellisessa mestariteoksessa on sen taipumus inspiroida ja synnyttää muita kaltaisiaan. Hayao Miyazakin nerouden myötävaikutuksesta onkin maailmaan syntynyt viimeisten sukupolvien kuluessa genrensä mestariteos poikineen myös lännessä: 90-luvulla Disney vuoli itämaisilla opeilla vahvistettuna puhdasta kultaa, animaatiomestari John Lasseter on jo vuosikymmeniä vannonut Miyazakin nimeen ja viimeisimpänä tulokkaana kaikille edellisille kunnioituksesta kumartavan Cartoon Saloonin huikea filmografia, hännänhuippunaan tietysti pieni tarinankeronnallinen jalokivi nimeltä [movie]WolfWalkers[/movie]. Kuuseen kurkottava Luca itsessään on loppujen lopuksi silkkaa pikkupoikien puuhastelua ja Pixarin katalogin unohdettavimpiin kuuluva luku yhdessä Autojen ja Kunnon Dinosauruksen kanssa.
