Silivuplee!
Tehräänkö kissasta rukkaset?
Prrrkkle! Mikämikämikä!
Hyvät on kelit, meinaan kikkelit!
Tulukkee maistammaan! On meinnaan hyvä maku, vapauttaapi estoloista.
Siinä muutama legendaarinen repliikki Kari Sorvalin esittämän Arvo Kyyrölän suusta. Elokuvan nimi on tietysti Kuutamosonaatti, jota itse pidän ensimmäisenä täysiverisenä kauhugenren edustajana Suomen maaperällä.
Tarina kertoo Kyyrölän perheestä, joka asuu syrjäisellä maaseudulla. Äitee Kyyrölä (Soli Labbart) on tiukassa otteessa kahta aikamiespoikaansa pitävä skitsofreeninen maalaismatriarkka, jonka olemus huokuu uskonnollista hurmahenkeä. Pojista Sulo (Mikko Kivinen) on lukittuna kellariin. Sulo on lempeä jättiläinen, jonka täysikuu tekee hulluksi. Toinen poika, Arvo, on muuten vaan päästään sekaisin oleva kiimainen irstailijasika. Samoilla seuduilla sijaitsevaan piilopirttiin majoittuu menestynyt valokuvamalli Anni (Tiina Björkman), joka kovan työputken jälkeen haluaa hemmotella itseään kaikessa rauhassa julkisuudelta piilossa. Rauhallisuus uhkaa kuitenkin muuttua pakokauhuksi, kun Annille tulee tunne, että joku tarkkailee häntä.
Kuutamosonaatti rokkaa kybällä. Elämäni varrella olen törmännyt monenlaisiin ihmisiin ja aina jos on tullut puhe tästä elokuvasta, niin poikkeuksetta keskustelu on päätynyt yhteiseen toteamukseen, että kyseessä on hieno leffa. Kuutamosonaattia sopii myös kotibileiden puoliviralliseksi ohjelmanumeroksi. Omassa kaveriporukassani se on ainakin saanut osakseen aitoa repeilyä ja usein loppuilta on mennyt matkiessa näitä legendaarisia repliikkejä. Useammallekin suomalaisnaiselle on tullut tarjottua pientä alkoholiryyppyä saatesanoilla: Maista nyt! Se vapauttaapi estoloista. On muuten huono iskurepliikki!
Ensimmäisen kerran katsoin tämän ihan pienenä ja tokihan se oli äärettömän pelottava. Varsinkin Kari Sorvalin hahmo jäi häiritsevästi alitajuntaani. Myöhemmin tietenkin se pelottavuus on karissut tästä kokonaan pois ja huumoripuolesta on tullut koko leffan liima (clue).
En käsitä, mistä Olli Soinio sai rohkeutta tehdä kauhuelokuvan, koska taatusti tuolloin 1980-luvulla se kuulosti ennakkoon melko tuhoon tuomitulta hankkeelta. Kovalla uskolla kokoon saatiin kuitenkin koko leffavuoden piristysruiske, joka pääsi osalliseksi myös Jussi-palkinnoista. Soinio on lähtenyt kehittelemään tarinaansa kovin perinteisistä lähtökohdista. Teksasin moottorisahamurhaajan tavoin kyse on hiukan vinksahtaneen perheen kuvauksesta tilanteessa, jossa vieras ihminen sattumalta tunkeutuu heidän alueelleen. Soinio on kuitenkin saanut puhallettua elokuvaansa suomalaisperinteeseen kuuluvaa mettäpölhöyttä. Hän ei siis alennu helpoimpaan ratkaisuun eli plagioimaan jotain klassikko-horroria suomi-versioksi. Sen sijaan hän pyrkii selkeän määrätietoisesti luomaan jotain omaa, joka istuu suomalaiseen maaperään ja mentaliteettiin. Voima on komiikassa, ränsistyneessä maalaistunnelmassa ja verevissä näyttelijäsuorituksissa.
Kari Sorvali ja Soli Labbart vakuuttavat taidoillaan. Molemmat tekevät muistettavimmat roolinsa juuri tässä elokuvassa. Mikko Kivinen jää hieman näiden kahden varjoon. Hänen hahmonsa ei ole yhtä pelottava tai humoristinen kuin Kyyrölän perheen kahdella muulla jäsenellä. Rolf Labbart tekee kuolettavan hauskan vilahtamisen Yleisradion miehenä. Lähikauppiaana toimii oudon oloinen Topi Tuomainen eli legendaarinen Mustan Pörssin Topi. Elokuvan pääosassa olevan Tiina Björkmanin ei tarvitse kauheasti osata. Riittää kun hän juoksee karkuun, näyttää kauniilta ja vilauttaa suomalaiseen elokuvaan pakollisesti kuuluvat tissit.
Suomalaisessa mittakaavassa Kuutamosonaatti on omaperäinen ja kunnianhimoinen viritelmä. Soinio tuntee kotimaansa ja siihen liitettävät kliseet sekopäisistä peräkammarin pojista, jotka haistelevat naisten pikkupöksyjä ja keittävät korpikuusen kannon alla pontikkaa. Kolme vuotta myöhemmin Soinio vei Kyyrölän umpiluisen perheen kaupunkimaisemiin jatko-osassa nimeltä Kadunlakaisijat.
nimimerkki: mauge
