Aki Kaurismäki on meille suomalaisille ehkä se tärkein elokuvantekijä. Tosin ei kannata unohtaa, eikä missään nimessä aliarvioida Mika-veljen elokuvallisia saavutuksia. Tosin Mika teki uraa enemmänkin Suomen ulkopuolella muutamaa Suomessa tehtyä klassikkoteosta lukuun ottamatta. Aki sen sijaan on tuonut kosolti elokuvallisia elämyksiä ihmisten ällisteltäväksi. Ironiset ja useimmiten mustan huumorin sävyttämät kertomukset ottavat kohteekseen yleensä arjen raatajat ja tavalliset katujen tallaajat, jotka painivat omien haasteidensa kanssa tässä armottomassa ja marginaalisessa yhteiskunnassa. Kuten vaikkapa vuoden 1988 ilmestyneessä teoksessa Ariel, joka on yksi Akin suosituimpia ja arvostetuimpia elokuvia. Minimalistisen tuntuinen teos käsittelee yhteiskunnan yhteensopimattomuutta ihmisten kanssa ja sen karikkoisia epäkohtia. Kaikkea tätä tarkastellaan yhden epäonnisen kaverin silmin.
Taisto Kasurila (Turo Pajala) on saanut potkut sulkemisuhan alle jääneestä kaivoksesta. Työttömäksi jäänyt hiljainen ketjupolttaja käväisee pikavisiitillä kaverinsa kanssa kuppilassa, jossa lopen elämään kyllästynyt frendi pistää itsensä koomisesti hengiltä tarjoten Taistolle tyylikkään retromaisen avoauton. Tilinsä tyhjäksi nostanut Taisto kaahailee ympäri Suomen horrosmaisia talvimaisemia, kunnes onnetar kääntää toistamiseen selkänsä. Kaksi epätoivoista pikkukonnaa pahoinpitelee ja ryöstää Taiston. Rahattomaksi ja työttömäksi jäänyt epäonnen sankari ei osoita lannistumisen merkkejä ja lähtee päättäväisenä työnhakuun. Mutta mitä seuraakaan, kun onnettaren hylkäämäksi joutunut Taisto kompastelee epäonnisesti vastoinkäymisien kiviin ja kantoihin? Mitä käy, kun kaiken menettänyt mies tuijottelee haikeasti kohti aavaa merta vailla toivoakaan paremmasta?
Kaurismäki tuo katsojan eteen jälleen ison kasan murheita ja sattumuksia. Epäonninen päähenkilö muljahtelee vastoinkäymisestä seuraavaan samalla kun iso, paha yhteiskunta ei osoita säälin merkkejä. Aina on toivoa paremmasta, vaikka parempi elämä pitäisi hankkia keinolla millä hyvänsä, yrittää Aki teoksellaan sanoa. Katsoja tuntee olonsa hämmentyneen myötätuntoiseksi ja huvittuneen ilkikuriseksi. On uniikkia seurata, kuinka Kaurismäki kuvaa raskaimpiakin vastoinkäymisiä kieron ja paikoin jopa ilkikurisen koomiseen sävyyn. Tämä korostuu esimerkkinä avauskohtauksessa, jossa kyllästynyt kaveri, joka jää odotetusti anonyymiksi, päättää päivänsä tragikoomiseen sävyyn, sillä elämä nyt vain ei hymyillyt hänelle. Tapahtuipa elokuvassa mitä hyvänsä, se kuvataan aina mustan huumorin siivittämään sävyyn. Tämä seikka tekee Kaurismäen elokuvista ainutlaatuisia.
Näyttely on vähäeleistä ja dialogi puhdasta kirjakieltä. Tämän ansiosta ohjaajan haluama ”välinpitämättömyyden” tunne korostuu selvästi elkeistä. Turo Pajala esittää alakuloisen oloisesti, mutta silti roolilleen omaisen jämäkästi epäonnekasta Taistoa, josta vastoinkäymiset muokkaavat henkisesti vahvan persoonan. Matti Pellonpää huvittaa sivuroolissa Taiston omaperäisenä ”kumppanina”, jolla on oma näkemys Suomen ongelmista ja epäkohdista. Susanna Haavisto saa rakastajan roolin ympärillensä ja myös hänestä koostuu henkilöhahmona vahvasti kumpuava lannistumattomuus murheista huolimatta.
Kaurismäki viimeistelee minimalistisen ja tarinaltaan monitapahtumaisen kokonaisuutensa haikeaan melodraamaan, joka toimii vastakohtana alun murhekryynille. Tyylipuhdas teos kuvaa veikeällä sävyllä lannistumattomien, ankean arjen raatajien epäonnisuutta vailla toivoa paremmasta.
