The Legend of Hell House on jälleen yksi elokuva riivatusta talosta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä The Hauntingin tai The Amityville Horrorin kanssa. Se on täysin itsenäinen kokonaisuus, jonka tarina kertoo miljonääristä, joka haluaa tutkia Hell Houseksi kutsuttua kartanoa. Hän lähettää paikalle kaksi meediota ja yliluonnollisiin tutkimuksiin erikoistuneen Lionel Barrettin. Lionelin mukana mukaan tulee myös hänen vaimonsa Ann Barrett.
Kaikille kartanoa tutkiville on tietysti luvattu suunnaton summa rahaa, mutta vain jos jonkinlaisia tuloksia aaveiden olemassa olosta on saatu aikaiseksi. Tarina lähtee verkkaisesti käyntiin sekä esittelee hienosti jokaisen roolihahmon ja heidän erikoisosaamisensa. Jokaisella heistä on erilaiset käsitykset siitä, mitä talossa oikein tapahtuu. Toinen meedioista on aivan varma, että talon isännän salassa pidetty poika kummittelee talossa. Tieteeseen uskova Lionel on varma, että hänen tilaamansa laite karkottaa kaikki pahat henget pois. Mitä talossa sitten oikeasti tapahtuu, se selviää vasta lopussa, jonka paljastaminen olisi väärin.
Toisin kuin The Hauntigissa, The Legend of Hell Housessa tieteellisillä kokeilla on hyvin suuri merkitys. Muutenkin tuntuu, että elokuvatekniikka oli harpannut huimasti kymmenessä vuodessa. Ei pelkästään se, että nyt on kyseessä värillinen elokuva, vaan myös tunnelmanluonti on onnistuneempaa kuin muissa genren tuotoksissa.
Täysin tuntematon ohjaaja John Hough on ollut hyvässä vedossa. Onkin ihme, että miksi hänelle ei ole tarjottu enempää hyviä kässäreitä. Kuvakulmat on valittu intensiivisesti, ja jokainen dialogikohtaus on jollain hyvin kiehtovalla asteella mielenkiintoinen. Näyttelijöiden kemiat ovat kohdallaan, mutta senkin voi pistää juuri hyvän intensiivisen ohjauksen piikkiin. Kaikki näyttelijät ovat uskottavia melkein jokaisessa tilanteessa. Tietysti elokuvassa on huonotkin puolensa, ja muutamat ratkaisut eivät varmastikaan miellytä kaikkia.
Uskomatonta, mutta silti niin totta, että elokuva onnistui myös muutamissa kohdissa olemaan todella karmiva. Sanoisin jopa, että yksin katsoessaan tätä saattaa hieman pelätäkin. Ainakin allekirjoittaneella oli melkein vellit housuissa parin riivauskohtauksen kanssa. Lähinnä silloin, kun talon pahat henget päättivät puhua kauniin meedionaisen kautta. Kokonaisvaltaisesti The Legend of Hell House on parhaimpia ”riivattutalo” -genreen meneviä elokuvia. Siinä on paljon hyviä efektejä, jotka tukevat synkkää tunnelmaa oikein hyvin.
