Jouduin taannoin olosuhteiden painostamana lukemaan ensimmäisen osan Suzanne Collinsin Hunger Games -kirjatrilogiasta. Panokset olivat kovat, sillä en tiennyt kirjasarjasta juuri mitään; onhan selvää, että viimeiset (ja ainoat?) miehisyyteni rippeetkin siinä katoaisivat, jos kirja osoittautuisi ”uudeksi Twilightiksi”. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lukukokemus oli, jos ei aivan valaistumisen aiheuttava, niin ainakin miellyttävä. En siis kokenut syntyneeni uudestaan, mutta nuorten romaaniksi Nälkäpeli on jokseenkin viihdyttävä. Romaanin oltua suurmenestys maailmalla ei ollut yllätys, että perässä seuraisi elokuva-adaptaatio.
Jossain kaukaisessa tulevaisuuden ajankohdassa luonnonkatastrofien ja ruuasta käydyn sodan myllerryksessä Pohjois-Amerikkaan on syntynyt valtio nimeltään Panem. Surkeissa olosuhteissa elävät kansalaiset häviävät kapinansa valtaapitäviä vastaan. Hallitsijat ovat ilmeisesti nähneet japanilaisen Battle Royalen, sillä rangaistukseksi niskuroinnista kehitetään nälkäpeli: vuotuinen tapahtuma, johon jokaisesta maan 12 vyöhykkeestä arvotaan osallistujiksi yksi tyttö ja yksi poika. Nämä 12-18 -vuotiaat laitetaan vaikeisiin oloihin taistelemaan toisiaan vastaan. Voittajaksi julistetaan viimeinen ja ainoa eloonjäänyt.
Katniss Everdeen on 16-vuotias päähenkilö, joka yllättäen ajautuu 74. nälkäpelin kilpailijaksi. Häntä esittää elokuvassa Jennifer Lawrence, jonka suoritus on teoksen yksi ainoita positiivisia seikkoja. Lawrence näyttelee uskottavasti ikäisekseen vahvaa perheestään huolehtivaa metsästäjää ollen samalla vaikean lapsuutensa ja isänsä kuoleman muokkaamana äärimmäisen haavoittuva. Hän kykenee tuomaan hahmon kontrastin valkokankaalle varsin onnistuneesti. Lisäksi Woody Harrelson sopii mainiosti nuorten alkoholisoituneen mentorin rooliin.
Muut elokuvan hahmot ovat täysin mitäänsanomattomia. Donald Sutherland on ”ihan hyvä” Panemin uhkaavana presidenttinä. Josh Hutcherson Katnissin vyöhykkeen toisena kilpailijana, Peeta Mellarkina, ei ärsytä, muttei aiheuta muitakaan tunteita. Muihin kilpailijoihin ei tutustuta lainkaan, joten he eivät jää mieleenkään millään tavalla.
Yksi elokuvan ongelmista on Katnissin ja Peetan välinen romanssi. Kirjassa tämä oli yksi tarinan pääteemoja, ja lukijan mielenkiintoa sitä kohtaan pidettiin yllä varsin paljon sanoja vaativalla sivujuonella. Elokuvassa ei paneuduta romanssin syihin juuri ollenkaan, kuten kirjassa tehtiin, vaan se vaikuttaa vain perinteiseltä ”pakkohan leffassa on rakkaustarina olla” -kliseeltä.
Elokuvassa näkyy myös valitettavan tutulla tavalla, että se on suora käännös kirjasta liikkuvaksi kuvaksi: jos pyritään olemaan mahdollisimman uskollisia kirjaversiolle, on todella vaikea saada tarina etenemään sulavasti. Monet kohtaukset tuntuvat nimenomaan vain peräkkäin liimatuilta kohtauksilta, eivät yhtenäiseltä tarinalta. Sama ilmiö on hyvin havaittavissa esimerkiksi Harry Pottereiden elokuvaversioissa. Elokuvalla ei ole yhtä paljon aikaa käytettävissä tiettyjen asioiden opettamiseen tai selittämiseen katsojalle, jolloin ne tuntuvat kokonaisuuden kannalta tarpeettomilta. Kun elokuvassa jollekin henkilölle tapahtuu jotain traagista, katsoja ei kykene suhtautumaan siihen tekijöiden toivomalla emotionaalisella tasolla, koska elokuvan pituuden puitteissa ei ole luotu tarpeeksi vahvaa tunnesidettä katsojan ja hahmon välille.
Hunger Gamesin visuaalinen ilme on mainiosti toteutettu. Köyhät vyöhykkeet näyttävät kuin menneisyydestä napatuilta, kun taas vastapainoksi rikas pääkaupunki Capitol on uskottava tulevaisuuden kaupunki. Capitolin rakennukset ja huonekalut ovat erikoisia ja kaupungin ihmiset hassun näköisiä värikkäine kampauksineen, vaatteineen ja meikkeineen, mutta näyttävät kaikki kuitenkin siltä, että voisivat olla tulevaisuudesta. Myös toiminta on alhaisen ikärajansa puitteissa toteutettu kelvollisesti. ”Tärinäkameran” käyttö häiritsee muutamassa kohdassa tapahtumien seuraamista, vaikka kuvastaakin taistelun sekavuutta.
Itse elokuvan nälkäpeliosuuden aikana kuvaruudun päällä leijailee valtava PG-13 -leima, joka häiritsee katsomista suunnattomasti. Taistelukohtaukset on kyllä ikärajan rajoittamina tehty varsin hyvin, mutta koko nälkäpeli-ideaan on vaikea suhtautua aiheen vaatimalla järkytysasteella, jos väkivaltaa kaunistellaan näin paljon. Väkivaltaa voidaan kyllä käsitellä ilman älytöntä splatteriakin. Ajatus nuorten pakottamisesta kilpailuun, jossa nämä tappavat toisiaan ja kuolevat nälkään ja janoon tai onnettomuuksiin on kuitenkin sen verran järkyttävä, että edes pieni määrä verta, suolenpätkiä ja tuskanhuutoja helpottaisi samaistumista jännitykseen ja henkilöiden kärsimyksiin.
Hunger Gamesissa on joitakin onnistuneita seikkoja, mutta sitäkin enemmän on paloja hukassa. Kertakäyttötavarana elokuva on ihan suositeltava viihdepaukku. Tuleville jatko-osille jää kuitenkin paljon parannettavaa, jos aikovat nousta sen yläpuolelle. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaakin siis ennemmin tutustua alkuperäisteokseen kuin filmatisointiin.
