Pripjatin palokunta Ukrainan neuvostotasavallassa saa työtehtävän. Ajankohta on huhtikuun 26. päivä 1986, kello on 1:25 aamulla ja voimalaitoksen katto on tulessa. Vasili Ignatenko (Adam Nagaitis) ei ole edes työvuorossa, mutta kaikki miehet tarvitaan paikalle Pripjatista ja laajemmaltakin alueelta, sillä tulessa oleva voimalaitos on Tshernobylin ydinvoimalaitos. Vuoropäällikkö Djatlov (Paul Ritter) on paikan päällä johdossa ja yrittää pitää tilanteen hallinnassa. Kukaan ei tiedä mistä on kyse, mutta hyvin nopeasti ilmenee että tilanne on [I]paha[/I], isojenkin pamppujen pitää herätä yöuniltaan ja yksi noista pampuista on Valeri Legasov (Jared Harris). Isoin pamppu, NKP:n pääsihteeri Gorbatshov (David Dencik) katsoo siis tarpeelliseksi lähettää Legasovin paikan päälle ja parkkiintuneen Boris Shcherbinovin (Stellan Skarsgård) lapsenvahdiksi. Aika nopeasti ilmenee että parempaa kaksikkoa ei ole voitu lähettää paikan päälle, sillä Legasov tietää mitä tarvitaan ja Shcerbina saa sen hankittua. Fyysistä vaaratilannetta seuraa poliittinen vaaratilanne, sillä kyseessä on maailmanhistorian [I]pahin[/I] onnettomuus.
HBO:n minisarja maailmanhistorian [I]pahimmasta[/I] onnettomuudesta ei säästele missään paukuissa. Siinä on kuolemaa halveksivaa urheutta, tieteilijöiden viisautta, byrokraattien viekkautta ja neuvostojärjestelmän jähmeyttä. Ei siis voi olla huonompaa paikkaa nopeita päätöksiä ja määrätietoisuutta vaativalle tilanteelle ja vasta helvetillisen soutamisen, huopaamisen, kiertelyn, kaartelun, viivyttelyn, osoittelun, jamppaamisen, vetkuttelun ja paksuihin kalloihin nuijimisen jälkeen alkaa tilanteen vakavuus tulla ilmi ja samalla sen vaatimat toimenpiteet. Tuhansia ihmisiä on evakuoitava, suurvallan sotilasvoimaa on käytettävä, rämettynyt terveydenhoitojärjestelmä natisee liitoksistaan niin monen sairastuessa ja jopa ylpeästi optimistisen neuvostovaltion on myönnettävä että jokin on mennyt [I]pahasti[/I] pieleen ja tietenkään miljoonia ihmisiä uhkaava onnettomuus ei ratkea helpolla. Inhimillisen tragikomedian (tragipuolta painottaen) vastapainona on myös äärimmäisen rohkeuden kiistatonta kuvausta ja jopa pikimustaa komiikkaa hiilimainari Glukhovin (Adam Ferns) miehistön työskennellessä kuumissa olosuhteissa. Mikään tervellä järjellä kuvailtava asia ei sovi Tshernobylin kanssa yhteen ja ei liene yllättävää että vodka maistuu.
Craig Mazin aloittaa säälimättömällä katastrofikauhulla joka murjoo katsojan silmiin kaksi asiaa: tilanne on [I]paha[/I] ja hallinto-ongelmat ovat vakavia. Osaavien ukkojen päästyä paikalle alkaa moninaisten, moninaisten ja vielä moninaisempien ongelmien ratkominen joiden kohdalla kuolemaa halveksiva rohkeus on vähimmäisvaatimus ja ihmishenkiä on uhrattava vielä useampien pelastamiseksi kylmällä johdonmukaisuudella. Iloakin on luvassa uhrattavien palatessa kuolemansukellukselta voittoisina ja kenraalin hyökätessä ensimmäisenä hirviötä vastaan. Historiallisesti validien ja äärimmäisellä kunnioituksella esitettyjen hahmojen vastapainona on myös allergorioita ja yhdistelmähahmoja joiden tarkoitus on näyttää neuvostovaltion heikompia puolia ja myös niitä vahvuuksia. Luonnollisesti onnettomuus itse ja sen välittömät seuraukset muodostavat suurimman osan kerronta-ajasta ja se ei ollenkaan haittaa sen ollessa se kaikista dramaattisin vaihe. Hulppeasti ankean miljöön lisänä on sääliä herättävän vakavia säteilyvammoja ja kyseessä on täysi sota. Tämä sota vaatii myös näyttelijöiltä huippusuorituksia kovan paineen alla ja ainoastaan niistä edustajahahmoista voi huomata karrikointia ja sekin on täysin ymmärrettävää. Jared Harris on tosiasioiden edustaja joka joutuu poliittiseen kapulapeliin ja Stellan Skarsgård on kivikova virkailija joka osaa kiskoa esiin tonnitonnikaupalla hiekkaa ja booria ja tuntee miljöön missä KGB kyttää. Adam Nagaitis on yksi niistä mittaamattoman rohkeista palomiehistä jotka saapuivat taistelemaan jo katseellaan tappavaa hirviötä vastaan ja maksoivat siitä hengellään.
Maailmanhistorian [I]pahin[/I] onnettomuus vaatii äärimmäistä ammattitaitoa ja yhtä äärimmäisen vakaumuksen tehdä se oikein ja realistisesti. Se ei tarkoita ehdotonta totuudenmukaisuutta, mutta fiktio on aina voinut kertoa suurista totuuksista pienillä valheilla. Tshernobylin tapauksessa nämä valheet ovat allergorisia ja yhdisteltyjä roolihenkilöitä ja se ei ollenkaan haittaa. Inhimillisellä kompastujalla oli vielä otsaa jäädä henkiin aiheutetusta tuhosta, mutta se vain sattui olemaan hänen tuurinsa. Koko onnettomuus oli niin monesta yltiöpäisen optimistisesta päätöksestä syntyvä summa että sen täsmällistä syyllistä ei käytännössä koskaan ole mahdollista osoittaa. Koko järjestelmä oli ajan ja tehottomuuden mädättämä ja sen jäsenten henkilökohtainen rohkeus ei voinut estää moista tragediaa tapahtumasta. Se saattoi vain kahlita vahingossa synnyttäneensä hirviön takaisin häkkiinsä ja teki sen suunnattomalla ponnistuksella. Lyhyesti sanoen [I]Tshernobyl[/I] kertoo totuuden palomiesten uhrimielestä, hiilimainareiden karkeudesta, tutkijoiden itsepäisyydestä, virkakoneiston velttoudesta, lääkäreiden epätoivosta, likvidaattoreiden vaarallisesta työstä ja monesta muusta kauniista ja vähemmän kauniista asiasta. Se on täynnä kauhua, toivoa ja turhautumista tilanteesta joka olisi ollut [I]paha[/I] kaikkialla.
