Kaikkiin hirmuhallinon rikoksien toteuttamiseen tarvitaan tekijänsä. Rikoksien toteuttaminen tulee helpommaksi jos se voidaan murtaa niin pieniksi osioiksi että kukaan ei välttämättä edes huomaa tekevänsä mitään rikollista tai moraalisesti tai eettisesti kyseenalaista. Teknisesti futuristinen, mutta henkisesti vanhanaikaisen totalitaarinen sortovalta käyttää valtavaa, monimutkaista konetta rikollisten teloittamiseen. Tämä kone koostuu 17576:n liikkuvan kuution muodostamasta kuutiosta ja jotkut kuutiot on lisäksi ansoitettu tappavilla ansoilla. Dodd (David Huband) on työskennellyt kuution valvonnassa pitkään ja hänen työtoverinsa Wynn (Zachary Bennett) ei ole vielä kyynistynyt työhönsä ja kiinnostuu yhden vangin, Rainsin (Stephanie Moore) tapauksesta. Näiden yläpuolella (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) työskentelee herra Jax (Michael Riley) joka ei aikaile ruveta työhön jos se on tarpeellista.
Jos pieni tuotanto onnistuu tempulla tai toisella rysäyttämään itsensä laajamittaisen menestyksekkääksi on suorastaan pakollista se että isot studiot kiinnostuvat aiheesta. Se tarkoittaa jatko-osaa huomattavasti isommalla budjetilla ja yleensä alkuteoksen ideoita kierrättäen. Lähtökohdan ollessa hyvin yksinkertainen on ilmiselvää että ilman uutta näkökulmaa aiheeseen ei rahasampo kauaa jurnuta. Vincenzo Natalin ohjaama [movie]Kuutio[/movie] on silkkaa kulttikamaa ja ansaitusti, joten sen toinen jatko-osa loikkaa kirjaimellisesti laatikon ulkopuolelle ja ei niinkään kerro ihmisluonteesta vaan totalitaarisen scifihallinnon toiminnasta. Lähtökohta toimii eikä scifimiljöötä alleviivata liikaa, mutta juonen kehitys jää harmillisen ohueksi.
Zachary Bennett ja David Huband ovat molemmat terrorihallinnon jokseenkin nuhjaantuneita työntekijöitä. Napinpainajia joiden työ on käytännössä pelkkää uusien nopeasti hoidettavien tehtävien odottamista. Dodd on kyynistynyt työhönsä ja Wynn taas on pysynyt idealistina joka on lisäksi äärimmäisen älykäs. Stephanie Moore kuutioon suljettuna Rainsina on tulisieluinen ja johdonmukainen johtohahmo, joskin muistojen ollessa sekavia on tämä pelkkää arvausta.
Nuhruinen työläisduo ja tulisieluinen vanki eivät kuitenkaan pysty elokuvan kannatteluun, joten taka-alalta loikkaa esiin Michael Riley joka toimittaa hyytävän ja sarkastisen pahissuorituksen keljuna ja ankarana esimiehenä joka kaiken lisäksi osoittaa olevansa pelottavan taitava ja käytännönläheinen ja uhkaavuuden maksimoimiseksi kantaa arpia jotka kertovat hänen voittamistaan esteistä. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastannut Ernie Barbarash tiesi että sankarien ollessa yksiulotteisia (tai tylsiä) on mukana oltava hyvä pahis näiden vastapainoksi ja Michael Riley suoritus on erittäin toimiva pahis jonka vammat ja klassinen tyylikkyys muodostavat jyrkän kontrastin nuhjuisiin sankarhahmoihin.
Lopputulos on toimiva kuvaus terrorihallinnon liukuhihnaduunareista. Lähtökohta toimii, mutta loppu hajoaa pahasti.
