Tuskin olivat Tappajakoira-Cujon ilmaan potkimat pölyt laskeutuneet, kun (varsinkin 80-luvulla) kiirettä tuotantonsa kanssa pitänyt Stephen King kirjoitti jo leffaväelle kässäriä omasta ihmissusikirjastaan. Ja sen tuotoksen nimi on luonnollisestikin genreä kunnioittava Hopealuoti.
Hopealuodista huomaa koko keston ajan, että se on 80-luvun tuotantoa. Eikä nyt puhuta pelkästään ajan hius- tai vaatemuodista. Musiikista lähtien kaikki on varustettu pelottavan ja alkuun vain vilahtelevan kummajaisen kohtaamista varten. Tarina on perinteinen: nukkuva, kaunis kyläpahanen Tarker’s Mill, huolettomia ihmisiä tietämättöminä ulkopuolella puhkuvasta vaarasta, ja tietenkin Kingin tuttu ja turvallinen lapsiperspektiivi.
Lähinnä tunnettuihin televisiosarjoihin pieniä ohjaajavierailuja tehnyt Daniel Attias ohjaa perusvarmasti ja genreuskollisesti. Ei kai sitä parane mitään uutta uskaltaa tuotokseensa änkeä! Näin Attias tuumi ainakin ennen kuin näki leffansa tappiolliset myyntiluvut.
Parasta leffassa on pyörätuolillaan seikkailevan päästarapoitsun olemus. Välillä 11-vuotiaan jantterin täyttää kunnioitus rakasta alkoholipullon turmelemaa Red-setää kohtaan ja sitten pintaan nouseekin tuon ikäisen pieni ilkikurinen olemus, jota kukaan ei tahdo ottaa vakavasti. Aikuistumisen kynnyksellä oleva isosisko joutuu huomaamaan veljensä leikkimielisyyden. Toisaalta moinen on pientä häiriötä kylässä, jossa joku pistää täydenkuun aikaan ihmisiä lihoiksi.
Ongelmaksi muodostuu se, että Hopealuoti ei missään vaiheessa kurkota tarpeeksi korkealle. Susi on melko ilkeä, tunnetta on jonkin verran, intohimoa elokuvan tekoon on selvästi piisannut – sitäkin vain hieman. Miten siinä sitten voisi palkita kunnianhimonpuutetta potevan elokuvaryhmän? Tai siis pikemminkin: kuinka kunnianhimoton ryhmä voisi palkita leffasta maksavan yleisön?
Buddy Holly Storysta Oscar-ehdokkuuden napannut Gary Busey taisi olla muutama vuosikymmen sitten vielä ihan isokin stara, sen voisi jopa tämän keskinkertaisuuden perusteella uskoa. Nyky-yleisölle Busey-nimi taitaa silti vain kaikua tyhjyyttä, senkään tekijän varaan leffa ei rakennu. Sittemmin urallaan hyytyneestä lapsitähti Corey Haimistakaan ei moiseen ole, joten näyttelijäosasto ansaitsee kaikkineen korkeintaan välttävän. Kertojan roolissa olevalle Megan Followsille symppispojot, muttei muuta.
Kömpelösti kuvattu ihmissusi kaataa uhrejaan yllättävän kovaan tahtiin, mikä osoittautuu haittatekijäksi: pikkaisen meinaa virnuiluttaa, kun karvainen hansikas lakoaa raavaita miehiä usvaisessa metsässä, eikä yritäkään näyttää aidolta. Tästä huolimatta etenkin rytmityksen suhteen ollaan ihan klassisilla mörkö versus ihminen –poluilla. Kingiä ei ole syytä dissata tämän tarinankuljetuksen tiimoilta.
Hopealuoti on mitä se on. Puolinainen jännäri, jolle hörähtely on välistä ihan suotavaa. Leffa, joka toimii pysyessään Coslawin perheen kuvauksessa, mutta eksyy metsään melkeinpä jokaisessa kauhusegmentissään. Keskinkertaisella sävellyksellä tahditettu kertakäyttöleffa.
Ehkäpä jo ensiulvaisusta olisi pitänyt tajuta, että leffa on lähempänä sutta kuin katselunautintoa?
