Ajatella: viimeisen Wallace & Gromit-elokuvan (A Close Shave) julkaisusta on vierähtänyt jo huimat 10 vuotta! Henkilökohtainen kysymysmerkki itselläni oli se, kuinka suhtautuisin uuteen (ja ensimmäiseen kokopitkään) The Curse of the Were-Rabbit -julkaisuun vartuttuani varhaislapsuuden “sokeasta lumosta” näitä brittiläisiä savihahmoja kohtaan. Nick Parkin johtaman Aardman-animaatiostudion suurteokseen oli eittämättä asetettu ennennäkemättömän kovat odotukset, eivätkä kahden aikaisemman osan Oscar-voitot (Best Animated Short Film) yhtään helpottavampia asetelmia varmastikaan luoneet. Tästä hyvästä allekirjoittaneen hermot olivat elokuvateatteriin astuessa kovilla, mutta täysin suotta: uusin Wallace & Gromit enemmäin kuin lunastaa kaikki ne odotukset, mitä maailma on siihen kohdistanut.
Elokuvan protagonisteina häärivät jo pienoisiksi populaarikulttuuri-ikoineiksi nousseet yorkshiren englantia turiseva insinöörivelmu Wallace, sekä hänen uskollinen koiransa Gromit. Perusasetelma hahmojen välillä on pysynyt samana: Wallace on idealistinen vauhtiveikko, jonka rajattoman innovatiivisuuden kääntöpuolena toimii ajattelematon koheltelu (sekä luonnollisesti krooninen juustoriippuvuus). Gromit sattaa olla mykkä, mutta hän korvaa tämän kriittisen puutteen sensaatiomaisen elävillä kasvonelkeillä, sekä rakentavalla ajatuksenkululla, joka Wallacelta mitä ilmeisimmin puuttuu. Muutamista klassisista brittisarjoista tuttu skenaario on erehtymätön: suulas herra ajautuu ongelmiin, josta vaitelias hovimestari joutuu hänet kerta toisensa jälkeen pelastamaan. Wallacen ja Gromitin välillä elää kuitenkin häkellyttävän vahva ystävyysside, ja tämä kumppanuus on noussutkin kaikissa parivaljakon hulluissa seikkailuissa aina keskeisimmäksi teemaksi.
Uudessa elokuvassa Wallace ja Gromit ovat perustaneet paikallisen kylän vuotuisen vihanneskilpailun alla nasevasti nimetyn Anti-Pesto-eläintorjuntayrityksen, jonka tehtävänä on napata sanoinkuvaamatonta tuhoa kylviviä kaneja naapureiden rakkailta vihannesmailta. Wallace ja Gromit eivät kuitenkaan tohdi hävittää vangittuja kaneja, ja kaveruksille syntyykin varastointiongelmia lukemattomien jänöjussien täyttäessä koko talon. Wallace kehittääkin neronleimauksen rakentamalla aivomanipulaattorin, jonka pitäisi lopettaa pupujen makunystyrämieltymykset vihanneksiin lopullisesti. On Gromitin kulmakarvojen kutristeluista päätellen selvää, että koe on tuomittu menemään mönkään. Anti-Peston maine joutuukin koetukselle, kun heitä vastassa on Wallacen vahingossa luoma, suuri, hirveä, nälkäinen ja kauhistuttava- hupsista vaan, eipäs nyt paljasteta ihan kaikkea! Sanottakoon vain sen verran, että tarinasta löytyy yksi viime aikojen kovimmista yllätyskäänteistä, joka saa monenkin leukaluut l!oksahtamaan kunnolla auki.
Elokuvan alku on hyvin rauhallinen, ja kaikkia aikaisempien osien perinteitä vaalitaan tunnarimusiikkia myöten pilkuntarkasti. Vanhoille faneille ensimmäiset kymmenisen minuuttia eivät tarjoakaan paljon uutta, mutta on tärkeää huomioida, että leffa tarjoaa uusille katsojille mahdollisuuden hypätä Nick Parkin luoman animaatiomaailman kelkkaan aivan kylmiltäänkin. Alkuasetelmien jälkeen Curse of the Were-Rabbit potkaiseekin kunnolla käyntiin, ja on parasta pitää penkistään lujasti kiinni, koska meno yltyy välillä aivan mahdottomaksi! Sitä olisi olettanut, että Aardman-studio olisi 97 minuutin kellotuksella voinut keskittyä rauhallisemman ja pohdiskelevemman teoksen luomiseen, mutta mitä vielä; nopeatempoisuutta on silminnähden lisätty, ja tarina hyppelee erilaisien teemojen välillä; hervottoman kliseisiä kauhujänniteitä, turboahdettuja toimintakohtauksia, ja kaikkea tämän väliltä tuntuu löytyvän. Curse of the Were-Rabbit jatkaa myös sarjan perinteisiä leffatribuutteja, ja kohtauksissa voi muun muassa bongata saumattomasti upotettuja viittauksia Jurassic Parkiin, Frankensteiniin, sekä King Kongiin, jotka ovat omiaan lisäämään uudelleenkatseltavuuden arvoa entisestään.
Elokuvan tehokkaimmaksi valttikortiksi osoittautuu sen lämminhenkinen huumori, johon on ripoteltu tervehenkinen ripaus huoletonta absurdimaisuutta. Tehokkaan toimivia vitsipoikaisia viljeltiin niin tiuhaan, että teki oikein kipeää kaiken sen naureskelun lomassa. Vai mitä ajattelette kohtauksesta, jossa luodin hiuksenhienosti väistänyt pupu kuvittelee lentävänsä ‘taivaallista valoa’ kohti, vaikka kyseessä onkin maan alla toimiva tehopaineimuri? Osat verbaalisista kaskuista ovat mitä ilmeisimmin suunnattu aikuisemmalle katsojakunnalle, mutta kyllä vanhemmatkin ihmiset voivat oikealla asenteella nauttia esimerkiksi hulppeasta tilannekomiikasta, joka tekee kunniaa muun muassa Warner Brothersin slapstick-piirretyille. Kaikkia ikäluokkia onnistutaan miellyttämään, ja on hienoa nähdä, kuinka Aardmanin käsikirjoittajat ovat onnistuneet pitämään sisällön vanhan kunnon hyvän maun rajoissa; tässä lienee täydellinen vastakohta Team American provokatiiviselle alapäähuumorille, ja kaikki !voivat tehdä omat johtopäätöksensä siitä, kummasta tyylistä diggaa enemmän. Epävarmoille vanhemmille kuitenkin varmistukseksi, ettei Curse of the Were-Rabbit sisällä mitään pikkunaperoillekaan haitallista matskua.
Aardman-studio oli työstänyt Curse of the Were-Rabbitia huikeat 5 vuotta, mutta se on ehdottomasti maksanut itsensä takaisin korkojen kera upeaa visuaalista jälkeä ajatellen. Elokuvan autenttisuutta korostaa perinteinen stop motion-animaatiotekniikka, joka edellytti jokaisen kuvan yksittäistä otosta (Aardmanin animaattorit saivat normaalina työpäivänä purkitettua noin 3 sekuntia elokuvan pituudesta). Täten muutamia pakollisia digiefektejä (esim. sumun luominen) lukuunottamatta kaikki valkokankaalla näkyvät asiat ovat käsintehtyjä, joka on jotain, jota tekijöiden omistautumisesta teokseen tulisi erityisesti arvostaa. Hahmojen liikkeet ovat jouhevia, esineet liikkuvat realistisesti, ja kaiken kaikkiaan koko systeemi rullaa niin sulavasti, että tässä vallan unohti seuraavansa animaatiota. Ainoa itselleni mieleen tuleva stop motion-elokuva, joka liippaa edes läheltä tätä teknistä täydellisyyttä lienee Tim Burtonin tuottama Painajainen ennen joulua (odottelemme myös suurella mielenkiinnolla Burtonin uusimman animaatiotekeleen Corpse Briden rantautumista Suomen elokuvateattereihin)
Wallacen ja Gromitin maailma on aina tehnyt progressiivista kasvua henkilöhahmojen määrällä sekä miljöön koolla, eikä Curse of the Were-Rabbit tee asiassa poikkeusta. Nyt pääsemme oikein kunnolla tutustumaan kaverusten hullunkurisen kylän elämään, ja mieleenpainuvat henkilöhahmot vaihtelevat aristokraattisista hienohelmoista aina taikauskoisiin pappeihin. Nimekäs ääninäyttelyryhmä (mm. Helena Bonham-Carter ja Ralph Fiennes) tekee ammattitaitoisen virheetöntä työtä, mutta yksi nousee jälleen kerran ylitse muiden. Wallacen äänenä kuultava Peter Sallis on jo kypsä 84-vuotias(!) seniori, mutta mies jaksaa iästään huolimatta puhaltaa hömelöön (mutta ah, meille niin rakkaaseen) savihahmoon sen ihmisyyden merkkitekijän: sielun. Kyllä, ihmisten rakkaus Wallaceen ja Gromitiin ei ole vuosien saatossa hiipunut. Ja mistä tämän voi huomata? Otettakoon esimerkkinä yksi Curse of the Were-Rabbitin kohtauksista: nauruhermoja kutkuttava takaa-ajo keskeytyy aseen laukaisuun, ja vaikutus valkok!ankaalla oli suoraviivaisesti verrattavissa elokuvayleisöön; vertahyytävä hiljaisuus, jota seurasi aito huoli päähahmoa kohtaan. Uskaltaisin jopa sanoa, että elokuvan vaikutusaallon jälkeen tämä patabrittiläinen parivaljakko sen kuin vahvistaa paikkaansa elokuvalegendojen joukossa. Kyllä kannatti odottaa ne 10 vuotta.
nimimerkki: SpaceCadet1
