Tavallaan tätä elokuvaa on ihan turha arvostella, sillä jokainen vähänkin aivotyöskentelyä omaava ihminen osaa päätellä jo nimestä Ernest Afrikassa, kuinka korkea-arvoista viihdettä on luvassa. Vaikuttaa jopa siltä, että edes esittelytekstin videokoteloon väsännyt henkilö ei ole uskonut Ernestin menestykseen. No, kirjoitetaanpa joka tapauksessa muutama sananen tänne varoittamaan.
Vuonna 2000 keuhkosyöpään kuollut Jim Varney tuli tunnetuksi Ernest -elokuvista. 1997 ilmestyi toiseksi viimeinen Ernest-elokuva Ernest Afrikassa. Ernestejä on usein verrattu suomalaisiin Uunoihin, mikä on tavallaan aika hyvä vertaus. Uunot kiteyttävät suomalaisen huumorin tason aika hyvin elokuvasta toiseen. Ernestit samalla tavalla kiteyttävät amerikkalaisen huumorin tason. Kumpiakaan elokuvia ei myöskään oikein ymmärrä, jos ei ole valmistusmaan kansalainen. Ernestin seikkailut ovat koko elokuvan keston ajan hirveän älytöntä vitsisyöttöä, joka alkaa jo puuduttaa leffan loppupuolella.
Jim Varneyn naama muistuttaa kumia ja hän näyttelee kamalasti yli. Ernestin hahmo on typerä koheltaja, joka on varsinanen monitoimimies. Leffasta toiseen hänen ammattinsa vaihtuvat. Tässä Afrikka-pätkässä Ernest on töissä autokorjaamossa, josta hän saa kuitenkin potkut pienen töpin jälkeen. Hänen käsiinsä eksyvät afrikkalaiset kalleudet, kaksi jalokiveä. Ernest ei kuitenkaan tiedä, että ne ovat hänellä ja joukko pahiksia on hänen kintereillään. Lopulta Ernest on hurjassa seikkailussa Afrikassa yhdessä lähikuppilan tarjoilijataren kanssa.
Ohjaaja John Cherry on yrittänyt yhdistää toimivan seikkailun hauskaan komediaan, missä on vähän epäonnistuttu. Ensimmäisen puolen tunnin ajan pläjäys on ihan siedettävää hömppää, joka sisältää ihan hauskaakin toilailua. Mutta kun tällaista idioottimaista touhua pitää katsella kokonaiset 90 minuuttia, niin kyllä siinä vahvinkin mieli alkaa murtumaan. Loppusekoilut muuttuvat kotikatsomossa piinaavaksi kellon vilkuiluksi. Typerät vitsit vaihtuvat tiheään tahtiin kuvaruudulla ja katsoja on typeryydestä turta. Katsomiskokemusta voisi verrata pään lyömistä tiiliseinään. Kyllä sitä mieluummin turpaan ottaisi kuin katsoisi tämän uudestaan.
En ole koskaan tuntenut niin vapauttavaa tunnetta kuin Ernest Afrikassa -pätkän lopputekstien veivatessa ruudulla. Olen nähnyt ihan siedettäviäkin Ernest-kohelluksia, mutta Afrikan seikkailua en niihin voi mitenkään laskea. Elokuvan typerä huumori voi naurattaa lapsia, mutta pläjäys sisältää sen verran väkivaltaisia kohtia, että tämä ei sen vuoksi sovellu heille. Kannattaa tutustua ensin muihin Ernesteihin ja jos ne uppoavat, niin kannattaa käydä hakemassa lähimetsästä pitkä kepukka, jolla tätä pläjäystä voi varovaisesti tökkiä.
