Äideistä parhain on kertomus pienestä pojasta nimeltä Eero, joka lähetetään sodan aikana Ruotsiin sotalapseksi. Ruotsissa häntä odottaa uusi perhe, jossa Hjalmar-isä ottaa uuden pojan iloisesti vastaan, mutta Signe-äiti ei tunnu oikein tulevan toimeen uuden poikansa kanssa. Eeron on opittava uusi kulttuuri ja uuden perheen säännöt. Ruotsia taitamattomana Eero joutuu opettelemaan myös uuden kielen, että pärjäisi uuden perheensä kanssa.
Klaus Härön elokuva sotalapsista pääsi tämän vuoden Suomen Oscar-ehdokkaaksi. Äideistä parhain onkin juuri sellainen elokuva, josta Oscar-tuomaristo pitää. Se on sulavasti kerrottu koskettava selviytymistarina, niistähän pidetään. Härö on kyllä taitava ohjaaja, joka taitaa klassisen elokuvakerronnan. Hieno visuaalinen puoli jättää usein jopa välillä laahaavan tarinan varjoonsa. Kuvaus on hyvin kaunista ja koskettava tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, vaikka leffan 110 minuuttia sisältää muutaman tylsänkin minuutin. Kokoonsa nähden elokuva jättää ehkä hieman tyhjän olon.
Näyttelijötyö toimii. Nuorta Eeroa esittävä Topi Majaniemi ja aikuista versiota tulkitseva Esko Salminen vetävät ehdottomasti vakuuttavimmat show’t, eikä kummankaan roolisuorituksesta ei voi sanoa mitään pahaa. Majaniemen Topista saattaa vielä tulevaisuudessa tulla Salmisen kaltainen suurten tunteiden tulkitsija. Kari-Pekka Toivonen tekee pienen mutta tapansa mukaan hyvän roolisuorituksen Eeron oikeana isänä, ja nouseva ruotsalainen tähti Michael Nyqvist saa aikaan varsin hienoa jälkeä “Ruotsin isänä”. Kiitosta ansaitsee myös Maria Lundqvistin erittäin vahvasti tulkitsema Signe, jonka suhde uuteen perheenjäseneen Eero-poikaan lämpenee hiljalleen. Porukan heikoin lenkki on Eeron oikeaa äitiä esittävä Marjaana Maijala, joka ei suoraan sanottuna osaa näytellä. Turha tuollaista johtopäätöstä on yhden leffan perustaalla tehdä, mutta olen valitettavasti todistanut hänen ilmeetöntä näyttelemistä muissakin elokuvissa.
Kyllä tällaisen nyyhkyelokuvan uskoisi uppoavan suureen yleisöön. Kaikesta surumielisyydestä huolimatta taustalla leijailee toivo. Monet katsojat, varsinkin vanhempi väki, ovat varmasti katsomiskokemuksensa jälkeen vedet silmissä, sen ohjaaja Härö on varmistanut Tuomas Kantelisen säveltämillä siirappisilla musiikeilla. Kyseessä on toimiva leffa, jonka katselee helposti läpi kertaalleen. Tähän katsojaan ei yleensä kovasti iske tällaiset suurelokuvat, mutta ei Äideistä parhain mikään huono ole. Allekirjoittaneen silmissä Klaus Härön aikaisempi lapsuuskuvaus Näkymätön Elina vetää kuitenkin pidemmän korren.
