Von Trappin perheellä ei mene kovinkaan hyvin. Perheen äiti on kuollut ja laivastoupseeri-isä pitää seitsenlapsisessa perheessä varsin militääriä kuria. Kapteeni Von Trapp (Plummer) seurustelee ylhäisen mutta ah-niin-pahan Elsa Schraeder -nimisen pinnallisen typeryksen (Parker) kanssa. Perhe kituuttaa miten kituutta, kunnes paikalle törmää lastenhoitajaksi aikova Maria (Andrews).
The Sound of Music on tunnettu ennenkaikkea musiikistaan. Monet sen kappaleista ovat itsessäänkin saavuttaneet pienen klassikon aseman, kuten “Edelweiß” joka kieltämättä on kaunis, tai mukavasti mukanalauluunkin soveltuva “Do-Re-Mi”, joka tosin ala-asteen musiikintunneilla aikoinaan taottiin päähän tuskallisen syvälle. Muutenkin musiikki on kautta linjan laadukasta, vaikka kaikki näyttelijät eivät laulakaan itse.
Elokuvan tarina itsessään on hauska ja jännittäväkin, ja elokuva kestäää vaikka kuinka monta katsomiskertaa. Yhtään huonoa näyttelijää tässä ei ole, mutta osa henkilöhahmoista jää ohuiksi, varsinkin aiemmin mainittu ylhäisönainen Elsa. Hiukan oudoksuttava, muttei ollenkaan huono piirre, on se että kaikki “hyvät” hahmot on tehty yltiöpäisen hauskoiksi, veijarimaisiksi symppiksiksi. Ongelmallisempaa on elokuvan siirappisuus ja selkeä jaottelu hyviin ja pahoihin. Musikaalidraamaankin on pitänyt pistää läpeensä pahoja natseja, tosin todellisuudessahan eräs Von Trap -niminen perhe todella joutui pakenemaan Itävallasta saksalaismiehitystä.
Kaiken kaikkiaan The Sound of Music on hyvä, monta katsomiskertaa kestävä musikaali, jossa ei ole suurempaa valittamista. Kuitenkaan se ei ole myöskään maailmankaikkeuden paras elokuva ja on todelliseen tasoonsa ja liialliseen pituuteensa nähden yliarvostettu. Kiistämätön klassikko kyseessä kuitenkin on ja kyllähän tämä asemansa ansaitsee. Sympaattinen voisi olla paras sana kuvaamaan tätä elokuvaa.
