Vuonna 1953 John Wayne ei ollut tehnyt länkkäreitä muutamaan vuoteen, ja halusi silloinkin vain tuottaa Lous L’Amourin kirjan elokuvaksi. Filmin päärooliin kaavailtu Glenn Ford kuitenkin skippasi produktion, koska ei tullut toimeen ohjaaja John Farrowin kanssa, ja Wayne astui itse ratsuväen tiedustelijan, Hondo Lanen pölyisiin saappaisiin. Yhtään Fordia väheksymättä, tämä oli ehdoton onni onnettomuudessa, sillä Wayne on se ratkaiseva pieni tekijä, joka nostaa lyömättömällä karismallaan muutenkin ehdottoman laadukkaan ja toimivan Hondon suureksi klassikoksi, Hollywoodin kulta-ajan A-luokan tuotteeksi ja kirkkaaksi tähdeksi western-taivaalle.
Elokuvan nimikkohahmo on siis sotilas, osaksi intiaani itsekin, joka muutaman sattuman kautta kokee kantavansa vastuuta keskellä vaarallista apassialuetta asuvasta naisesta ja tämän kuusivuotiaasta pojasta. Naisen aviomies on kelvoton juoppo ja petturi, ja intiaanien sotahuuto kaikuu vertahyytävästi maatilaa ympäröiviltä kukkuloilta. Turvan lisäksi pikkupojalle pitäisi tarjota jonkinlaista oikean miehen mallia ja saattaapa Hondo tuntea jotain lämmintä naistakin kohtaan, mutta oli miten oli, tämähän on naimisissa, piru vieköön…
Hondo on uskomattoman dynaaminen ja tiukkaotteinen leffa. 1950-lukulaiseksi tekeleeksi sen toimintakohtaukset ovat uskomattoman näyttäviä ja tyylikkäitä, esimerkiksi Hondon ja apassien varapäällikön puukkotappelu on todella hyvin koreografioitu, leikattu ja kuvattu, huolimatta muutamasta tökeröstä “coming at you!”-pistosta, jotka ovat mukana koska filmi kuvattiin aikanaan esitettäväksi 3D-muodossa. Tämä ei pääse muissa kohdissa haittaamaan, tai edes näkymään sen kummemmin.
Ns. paukuttelucowboypätkä Hondo ei kuitenkaan ole. Sen tarina on erittäin vahva ja sisältää muutamia todella mehukkaita ristiriitoja, spoilaamatta sen kummemmin mainittakoon ainakin Hondon hahmon kunnioittava suhtautuminen intiaaneihin ja taistelu niitä vastaan (kun tähän sotketaan vielä hahmon oma intiaanitausta on soppa sekoitettu oikein tosissaan) ja Geraldine Pagen sekä Waynen hahmojen läpi koko elokuvan kehittyvä, mahdottomalta tuntuva ystävyyssuhde. Henkilöt tuntuvat kaikki oikeilta ihmisiltä (vaikka Wayne tietysti pystyykin ihan mihin tahansa), heidän ratkaisunsa ovat vaikeita ja vaativat usein uhrauksia.
Henkilödraaman ja perinteisten Wayne-teemojen (rohkeus, miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä-asenne ja kunnia) lisäksi Farrow käsittelee elokuvassaan yllättävän kypsästi intiaanien asemaa vanhassa lännessä. Mihinkään Pieni suuri mies-pohdintaan ei tietenkään päästä ja apassit ovat elokuvan ns. “uhkatekijä”, mutta myös heidän hahmojaan (tai lähinnä heidän päällikkönsä hahmoa) syvennetään ja tuodaan lähemmäksi katsojaa. Lopussa Hondo lausuu viisaita sanoja koskien aihetta. Aijaijai, kyllä olikin rautainen pätkä!
