No huhhuh! Taistelu Galliasta on ehdottomasti viime vuosien kauheimpia rainoja, jossa yksinkertaisesti mikään ei tunnu toimivan edes kohtalaisesti. On melkoinen koettelemus jo katsoa sitä loppuun saakka, enkä itsekään vielä ymmärrä miten selvisin tämän parituntisen tuskan läpi. Arvosteluasteikkoakin ihan heikottaa, sillä tällaista kamaa ei näe usein.
Gallialaisherra, jonka nimeä on vaikea kirjoittaa (saati sitten ääntää), lähtee Mel Gibsonin malliin vapauttamaan kansaansa – henkilökohtainen kosto päämotiivinaan. Lähtöasetelma on ihan jees, mutta pian juoni käy raskaaksi seurata. Syy ei niinkään ole tasapaksussa tarinassa (jonka kliseistä voisi kyllä koota kirjan) kuin elokuvan tavassa kertoa se. Homma poukkoilee liian sekavasti paikasta toiseen, mihin ei tosiaankaan olisi tarvista. Leffan rakenne on muutenkin hapuilevan tuntuinen; taistelukohtaukset ovat vain kasa hidastettua kuvamatskua, joka on leikelty yhteen tylsäksi ja mahdollisimman vaikeaselkoiseksi kokonaisuudeksi.
Pääheppu (Lambert) näyttää enemmän Rölli-peikolta, kuin sankarilta – ja mörisee puheensa tavalla, joka saisi Peter Franzeninkin jalat tutisemaan. Lisäksi jätkä ei osaa näytellä tippaakaan – kuten ei oikeastaan yksikään remmin jäsen. Kaikki sanelevat kökösti kirjoitetut vuorosanansa mielettömän monotoniseen sävyyn, jollaiseen ei nykyajan tietokonemasiinatkaan kykene. Ja heihoo, miten järkevää – taustamusa on kuorolaulun ja teknojumputuksen käsittämätöntä miksausta, mikä ei sovi meininkiin sitten niin yhtään. Ähh!
Taistelu Galliasta saattaa jopa ansaita tittelin huonoimpana leffana, joka on eteeni sattunut. Minä ihan tosissani yritin löytää tästä jotakin hyvää, mutten onnistunut. Kyseessä ei ole edes huvittavan huono pläjäys, vain mielettömän Huono. Työryhmää käy melkein sääliksi. Uskomatonta tuubaa. Kamalaa. Apua.
