Väinö Linnan Tuntematon sotilas on yksi viime vuosisadan eniten puhutuimmista – ellei puhutuin – kotimaisista romaaneista ja siitä on tullut merkittävä osa suomalaista folklorea. Yhden konekivääriryhmän odysseia jatkosodan kauhujen läpi on filmatisoitu myös kahdesti, jälkimmäisen eli Rauni Mollbergin vuonna 1985 valmistuneen ohjauksen onnistuessa selkeästi paremmin. Edellinen filmatisointi, Edvin Laineen vuonna 1955 (vain vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen!) valmistunut ohjaus on vakiinnuttanut paikkansa niin lukuisten suomalaiskatsojien sydämissä kun itsenäisyyspäivän televisio-ohjelmistossa. Eikä ihme, onhan se sinänsä herttaisen paatoksellinen sekä kaunis, jopa koskettava ylistyslaulu suomalaisuudelle sekä sotaveteraanien uhrihengelle ja samalla synninpäästö heidän sotatoimilleen.
Mutta kun tarkastellaan Väinö Linnan alkuperäistä romaania ja ruoditaan sen teemoja syväluotaavamman tarkastelun avulla, Laineen taipumus sinisilmäiseen patriotismiin sekä jopa korniuden mittasuhteet täyttävään sentimentalismiin ei ole välttämättä hyvä asia. On sinänsä ihan ymmärrettävää, että sodan yhdistämässä kansakunnassa tietyt tahot olivat kärkkäitä sodan jälkeenkin luomaan suomalaisuutta ylistävää isänmaallista paatosta joka toimisi samalla synninpäästönä kaikille sodasta palaaville ihmisille. Miksi tällaisen elokuvan lähteeksi valittiin kuitenkin selkeästi pasifistinen sekä humanistinen, sodan raadollisuutta ivallisesti ruotiva romaani? Laine on ottanut aimo harppauksen Linnan sivistyneistä teemoista paljon populistisempaan lipunnuoleskeluun ja täten osittain pilannut Linnan hienot ajatukset onttouttaan kumisevalla propagandalla.
Teknisesti Laineen elokuva ei ole ollenkaan huono, vaan ikäisekseen jopa mallikelpoinen. Kamera-ajoja on hyödynnetty eikä tuohon aikaan kotimaisissa elokuvissa niin kiusallista näytelmällisyyttä esiinny kun muutamissa vuoropuheluissa. Elokuvan ongelmat ovatkin pitkälti juuri sen sisällössä. Myös casting nostattaa kulmakarvoja nykykatsojan näkökulmasta, sillä Linnan nuoria miehenalkuja on palkattu esittämään kirjava joukko vanhan polven rillumareitähtiä.
Roolisuoritusten taso vaihtelee näin ollen huikeasti: Åke Lindman on suorastaan mestarillinen Lehtona, samoin Veikko Sininsalo Lahtisena, kun taas Rokkaa tulkitsevan Reino Tolvasen älämölö lähentelee pelottavan usein mallia Toijalan Kesäteatteri. Mollbergin nuoret lupaukset sopivat kolmekymmentä vuotta myöhemmin huomattavasti luontevammin rooleihinsa ja varsinkin niihin verrattuna Laineen ohjauksen roolihenkilöt muistuttavat enemmän kiusallisia karikatyyreja kun vakavasti otettavia hahmoja.
Edvin Laineen Tuntematon Sotilas on saanut ympärilleen suuren sädekehän suomalaisuuden syvimmän olemuksen kiteyttäjänä mutta omasta mielestäni suomalaisuus ei ole mitenkään ollut koskaan Tuntemattoman sotilaan olennaisimpia teemoja. Mm. Finlandian liittäminen alku- sekä loppukohtauksiin ei mielestäni mitenkään eroa Timo Koivusalon aivan yhtä naiivista Suomenlippu-pastissista ja siksi Laineen Tuntemattomalla Sotilaalla ei ole epäisänmaalliselle tai ulkomaalaiselle henkilölle oikein mitään tarjottavaa. Humanistisuus ja ekstistentialististen kysymysten käsittely ovat hautautuneet viihteen, huumorin ja viiden pennin isänmaallisuuden alle ja tällöin kyseessä ei ole mielestäni enempää eikä vähempää kun huono elokuva ja huono filmatisointi.
Teknisesti Laineen teos on sujuvaa työtä ja muutamat jaksot elokuvassa, mm. Lehdon kuolema onnistuvat koskettamaan jopa nykykatsojaakin. Teoksen räikeän populistinen ote ja Linnan teemojen raiskaaminen ovat kuitenkin jokseenkin omiaan laskemaan kokonaispistemäärää. Mollberg onnistui kolme vuosikymmentä myöhemmin omassa ohjauksessaan huomattavasti paremmin tavoittamaan jotain ihmisen syvimmästä olemuksesta, sekä kuvaamaan sodan raastavan vaikutuksen niin luontoon kun ihmismieleenkin. Koska Mollbergin teos kuitenkin päättyy kaatuneita kuljettavaan ruumisvaunuun eikä Finlandiaan, en ihmettele miksi Laineen filmatisointi on omiaan itsenäisyyspäivän ohjelmistoon.
