Conan barbaari on elokuva jonkalaista ei tulla enää ikinä näkemään. Leffasta löytyy voimaa, raakuutta, tunnetta ja ennenkaikkea munaa, sitä mitä ei näe enää nykyajan elokuvateollisuudessa. Raakuus ei ole pääosassa, sitä oli vähemmän kuin muistelin, ja silti elokuva onnistuu olemaan karumpi kuin kaikki muut nykygoreilut. Kaiken tämän läpi voi löytää yhtymäkohtia ja hienoisia viittauksia nykyaikaan, sen ongelmiin ja vastauksen kysymykseen – Mikä on mies?
Juoni on yksinkertainen kostotarina, joka on nähty useita kertoja varsinkin jälkeenpäin. Conanin tarina on surullinen, mutta säälipisteitä hän ei kerjää. Schwarzenegger heittääkin minimaalisen vähän repliikkejä elokuvan aikana, kuten oikean barbaarin kuuluukin. Mies etsii kostoa maailmasta jossa kaikki ovat menettäneet tahtonsa. He tarvitsevat sankarin näyttämään miten tehdään omia päätöksiä. Conan sotkeutuu pahan ja manipuloivan käärmekultin kuvioihin muutaman toverinsa kanssa. Huonostihan siinä käy. Barbaari ei kuitenkaan itke, joten jonkun muun täytyy itkeä hänen puolestaan.
On varsin ihailtavaa miten Conan jahtaa kostoaan vaikka henki menisi, välittämättä mistään muusta. Hänen itsepäisyytensä käy kuitenkin kalliiksi, mutta se on vain omiaan luomaan sankarin ja legendan: barbaarin jota elämä on koetellut pahasti, mutta on silti vahvin kaikista. Loppuosan Conanin rukous jumalalleen, Cromille on jotain mikä toisaalta naurattaa, toisaalta jää iskemättömästi mieleen.
Tarina on mahtipontinen sekä eeppinen, ja Poledouriksen häikäisevät sävellykset tuottavat taatusti selkäpiihin hassun tunteen. On totta että aika on päässyt kuluttamaan Conan barbaaria. Tämä ei kuitenkaan yhtään vähennä elokuvan vaikuttavuutta, vaan pikemminkin luo sille ajattoman, ikiaikaisen tunteen (lukuunottamatta muutamaa kasarilettiä, hyi saakeli se maul-mies).
Kyseessä on elokuvahistorian eeppisin kertomus miehestä joka teki oman kohtalonsa. Suosittelen ihan kaikille, ja jos ette tästä tykkää, niin helvettiin kanssanne!
