Jean Rollin on tehnyt urallaan monta vampyyrielokuvaa, joista yksi tunnetuimpia on The Living Dead Girl. Itselleni Rollin ei ole ennestään tuttu nimi ja tämä onkin ensikosketukseni ohjaajan elokuviin. Syy, miksi valitsin juuri tämän elokuvan kaikkien muiden joukosta, johtuu varmastikin monesta hyvästä arvostelusta ja siitä, että elokuvaa pidetään yhtenä Rollinin uran merkittävimmistä.
Leffa käynnistyy, kun muutama kriminaali on varastamassa rikkaan Valmontin suvun hautoja. Haudat sijaitsevat mahtavan kartanon alakerrassa, jonka Valmontit omistavat. Samalla rikolliset tuovat paikalle epämääräistä ongelmajätettä, josta he haluavat päästä eroon. Tynnyri kaatuu ja osa jätteistä valuu yhteen hauta-arkuista, minkä seurauksena kaksi vuotta sitten kuollut Catherine herää henkiin. Silmänräpäyksessä hän teurastaa koko rikollisporukan käyttämällä teräviä kynsiään aseina ja juomalla kaulavaltimoista suihkuavan veren.
The Living Dead Girl on koskettava tarina ystävän menettämisestä. Se käsittelee hienolla tavalla kuolemanjälkeistä elämää ja sen monia mahdollisuuksia. Ainoastaan tapa, jolla Catherine herää henkiin, on typerä ja epälooginen. Muilta osin tarinankuljetus on kaunista. Rollin maalailee upeilla maalaismaisemilla aivan uudenlaista vampyyritarinaa.
Kun kyseessä on vampyyrielokuva, on selvää, että verta ei säästellä. Gorepuoli on halvannäköistä mutta toimivaa. Pienet goretuksen rumuudet antaa helposti anteeksi, kun elokuva on muilta osa-aluein niin täydellinen. Halpaa gorea leffassa on paljon, joka antaa kivan kontrastin kauniille maalaismaisemille ja kartanolle.
Vähäeleinen näytteleminen tuo elokuvaan mystisyyttä, jota kunnon vampyyrielokuvassa pitääkin olla. Catherinea näyttelevä Françoise Blanchard ei turhia puhu, mutta tuskailee silti hienosti hyvän ja pahan välillä. Catherinen ystävää Hélènea näyttelevä Marina Pierro sen sijaan puhuu ja puuhaa paljon. Näyttelijä on todella ottanut roolin omakseen ja siitä onkin nähtävissä ystävän menettämisen aiheuttama tuska sekä ilontunne, kun Catherine herää kahden vuoden syvästä unesta.
Loppujen lopuksi ihminen ei ole niin erilainen, oli sitten vampyyri tai tavallinen kuolevainen. Elokuvan teemaksi muodostuukin hyvän ja pahan etsiminen. Ihminen voi olla ihan yhtä paha kuin verta imevä vampyyri. Molemmille heistä on annettu tietoisuus siitä, mitä he ovat ja mitä tekevät. Se, millä tavalla he toimivat, on tärkeintä. Catherine tietää aiheuttavansa tuskaa ja kärsimystä muille, että voisi itse pysyä hengissä. Hélènea tämä ei tunnu haittaavan, koska hän on valmis tekemään mitä tahansa, että saisi pitää rakkaan ystävänsä elävien kirjoissa.
Kokonaisuutena elokuvaa on helppo suositella kaikille, joita vampyyrit kiinnostavat. Tämä kaikki sillä varauksella, että kyseessä ei ole mikään tyypillinen Bram Stoker -tyylinen goottielokuva, jossa Dracula hiipii varjoissa. Kyseessä on enemmänkin eroottisella vireellä varustettu verifestivaali, jonka sisältö ei kuitenkaan ole niin ontto, mitä pinta saattaa antaa ymmärtää.
