David Hess tunnetaan sekopäärooleistaan. Lähes jokaisessa elokuvassa vähintäänkin hitusen mielenvikaista esittävä mies ei ole juuri yleisön mieleen. Franco Nero taas on karismaattinen spagettiwestern –tähti, joka tunnettaan parhaiten Djangon nimikkoroolista. Näiden kahden näyttelijän yhdistäminen saaman elokuvaan kuulostaa erikoiselta, mutta lopputuloksena varsin mielenkiintoiselta. Kyseessä on yksi italialaisen elokuvan kadonneista helmistä.
Walter Mancini (Nero) ja hänen vaimonsa (Clery) ovat viettämässä lomaa Arizonan aavikoilla. He matkaavat ympäri aavikkoa asuntovaununsa kanssa. Lähtiessään hippileirintapaiselta paikalta Walterilla on krapula ja välit vaimoon ovat muutenkin kireät. Darrainen Walter ei ole kovinkaan hyvällä tuulella. Vielä, kun vaimo haluaa ottaa kyytiin liftarin (Hess) tietämättä tästä mitään. Aluksi tämä muukalainen vaikuttaa oikein mukavalta tyypiltä, mutta tilanne tiivistyy nopeasti. Heille selviää, että liftari on ryöstänyt pankin muutaman kaverinsa kanssa. Välittömästi tämän jälkeen homma muuttuu panttivankitilanteeksi.
On päivän selvää, että Franco Nero on rautainen ammattilainen, joka kykenee rooliin kuin rooliin. Hänen ansiostaan elokuvan keskeiset hahmot pitävät mielenkiintoa yllä erinomaisesti. Nero on karismaattinen omassa roolissaan, ja häneltä luonnistuu onnistuneesti myös hullun sekä ahneen rooli. Kaikki nämä yhdistettynä tekevät Neron hahmosta ihan yhtä sekopäisen kuin David Hess. Siinä missä Hess on vain limainen nilkki, niin on Nero kylmä ja laskelmoiva rahanahnepaska. Se onkin tässä elokuvassa hienointa, kuinka raha muuttaa ihmistä.
Raha on kummallista. Käytännössä sen ei pitäisi tehdä ketään onnelliseksi. Mutta tekeekö rahattomuuskaan onnelliseksi. Tuskinpa vain. Ennemminkin liika raha ei tee onnelliseksi, jota tämän elokuvan hahmot kernaasti tavoittelevat. Nero ei missään vaiheessa elokuvaa ole onnellinen, vaikkakin elää vaimonsa lihavalla tilipussilla. Joka johtaa siihen, että hänen on pakko tavoitella enemmän. Miksi? Koska hänelle annetaan kaikki mahdollisuudet tehdä niin, joka palajastaakin sitten ihmisten todellisen luonnon. Raha ratkaisee.
Elokuvan nerokkuus piileekin Nerossa. Ilman hänen voimakasta temperamenttiaan mistään ei tulisi mitään. Hess on tietysti omimmillaan sekopään roolissaan. Ei voi kiistää, etteikö hän vetäisi myös rooliaan ammattitaidolla. Silti hän toistaa pitkälti kaikki samat asiat, mitkä hän on tehnyt aiemminkin. Niinpä Hess tarvitseekin neronkaltaisen ammattilaisen vierelleen. Parivaljakkona he ovat vertaansa vailla. Molemmilla on kieroutunut suhde elokuvan pääosa kaunottareen. Corinne Clery on varsin vetävä ilmestys. Kolmio on lähes täydellinen, kun molemmat miehet yrittävät liehitellä tätä kaunista naikkosta. Neron ja Cleryn pitäisi olla pari, mutta heidän suhteensa on hyvin epämääräinen. Pohjimmiltaan he rakastavat kaiketi toisiaan, jonka Hessin esittämä sekopää onnistuu hajottamaan.
Konsepti on valmis, ja se onkin varsin mukaansa tempaava. Kolmikon draamaa jaksaa katsoa aina kauhistumiseen asti. Elokuva ei varsinaisesti ole kauhua, mutta tarjoaa piin kovaa ja tinkimätöntä jännitystä. Hitch Hiken tunnelma on onnistunut suurimmaksi osaksi. Pientä viilaamista olisi voinut tehdä musiikkien kohdalla. Iloinen hippirallatus alkaa ajoittain ottamaan pannuun. Tämä vain siksi, koska se on aina se sama rallatus kohtauksesta riippumatta. Tinkimättömämpää osapuolta edustaa Morriconen yksinkertainen soundtrack. Se on kertakaikkisen loistava, ja nostattaa pulssia sata varmasti.
Kokonaisuutena Hitch Hike onnistuu olemaan pätevä kuvaus ihmismielen ahtaudesta sekä ahneudesta. Mukaan on ympätty toimiva juoni ja laadukkaat näyttelijät. Kyseessä todellakin on kadotettu helmi, jonka katsominen on erittäin suotavaa. Jos David Hessin mielipuolisuus tai Franco Neron karisma uppoavat, niin silloin osuu ja uppoaa myös Hitch Hike. Elokuvana se onnistuu yhdistämään kaiken sen missä nämä näyttelijät ovat parhaimmillaan.
