1980-luku oli viihdeleffojen kulta-aikaa. John Badham ohjasi kyseisen vuosikymmenen alussa tunnetun elokuvan WarGamesin ja se on noussut jonkinlaiseen kulttiasemaan tänä päivänä. Vuonna 1987 Badham ohjasi leffan Kyttäyskeikka. Se jäi jokseenkin pienelle huomiolle aikoinaan, mutta kun lähivuosina sain sen itse katsastettua, rakastuin siihen heti.
Kyttäyskeikka on tavanomaista parempi komedialla kuorrutettu buddy-leffa, joka kertoo kahdesta poliisista (Chris ja Bill), joiden onni työssään ei ole kaikkein suotuisin. Kyttäpari saakin heti elokuvan alussa uuden duunin edellisen, hieman kätösestä lähteneen keikan jälkeen ja joutuvat kyttäämään vankilasta karanneen vaarallisen karkurin tyttöystävää siltä varalta, että tämä sattuisi tulemaan kylään.
Chrisin ja Billin vahtima nainen osoittautuukin yllävän vetäväksi, ja ei aikaakaan kun toinen poliiseista, Chris ihastuu häneen. Sääntöjen vastaisesti hän kuitenkin alkaa tutustua naiseen tavalla tai toisella. Tämän jälkeen seuraakin kohtauksia, joissa Chris joutuu tiukkoihin tilanteisiin ja sääntöjä rikotaan. Kiinni jääminen ei ole kaukana. Chrisin kollega Bill ei myöskään ole hyvillään siitä, mitä hänen parinsa tekee ja on huolissaan sekä hänen, että omasta urastaan. Täydellinen rähinä alkaa, kun naikkosen poikakaveri astuu kuvioihin mukaan.
Ohjaaja John Badham on tuonut elokuvaan tarvittavan vekkulimaisen asenteen ja valitut näyttelijät suoriutuvat hienosti. Siksi komediakin on erinomaista ja elokuva jaksaa viihdyttää. Miljöö on kauniisti sijoitettu Seattleen ja sen huuruisuus näkyy leffassa lähes koko ajan. Mielestäni se toimii erittäin hyvin tiukan tunnelman kanssa.
Badham on muissakin elokuvissaan käyttänyt erikoisia ja hyvinkin toimivia kuvakulmia, eikä Kyttäyskeikka tee poikkeusta tässä. Jotkin kohtaukset loistavat juuri tämän takia. Leffassa on myös nostalgiaa herättävää 1980-luvun tapaan väsättyä syntikkamusiikkia, jolla luodaan välillä erittäin hyvin sykkivät taustamusiikit. Kyttäyskeikassa asiat natsaavat niin hyvin yhteen, ettei heikkouksia paria kliseetä lukuunottamatta löydy.
Elokuvan parhaimpiin osioihin kuuluu ehdottomasti hahmot ja näyttelijät. Richard Dreyfussin loistavasti esittämä Chris on elokuvan kantavia voimia, ja onnistuu tuomaan salaa kyttäämisen ja sarkastisen asenteensa avulla leffaan loistavaa komiikkaa. Välillä lentää jopa niinkin karua ja hervotonta läppää, etten ainakaan itse voinut olla samaistumatta ja rakastumatta tähän hahmoon. Tämän ja tiukan tunnelman takia elokuva pysyy hupaisana koko kestonsa ajan.
Emilio Estevez tekee kelpo roolisuorituksen nuorena ja kaiken sääntöjen mukaisesti suorittavana Billinä. Hän onkin siis jokseenkin erilainen Chrisiin verrattuna, ja se tuo näiden kahden kemioihin lisää viihdyttävyyttä. Estevez kuitenkin jää pahasti Dreyfussin varjoon. Erityismaininnan ansaitsee vielä Aidan Quinn, joka onnistuu eläytymään hyvin kusipäisen rikollisen rooliin.
Kyttäyskeikka tarjoaa varmasti miellyttävän elokuvakokemuksen kaikille, jotka ovat vähänkään retkahtaneita komedia-, kyttä- ja yleensäkin kasarileffoihin. Itse pidän tätä elokuvaa täydellisenä viihdeleffana, joka jaksaa viihdyttää ja oikeastaan paranee joka katselukerralla. Tästä syystä en voi antaa tälle elokuvalle mitään muuta arvosanaa, kuin täydet pisteet.
